Filosofisesti luonteva tapa tarkastella ihmisen siirtymistä uskonnollisesta ympäristöstä toiseen on käsittää kontekstit elämänmuodoiksi. Kullekin elämänmuodolle on tyypillistä tietty praksis eli aktualinen toiminta sekä siihen liittyvä kieli. Elämänmuoto näyttäytyy kielessä ja kieli näyttäytyy elämänmuodossa.
Elämänmuodossa käytettävää kieltä voidaan tarkastella kieliopillisesti. Kieliopillisella tarkastelulla ei filosofisessa mielessä tarkoiteta kielen pintatason grammatiikan analysoimista. Filosofinen kielen tutkimus kohdistuu syvyyskielioppiin, elämänmuodossa käytettävän kielen loogiseen kielioppiin. Tällaisessa tarkastelussa olennaista on kiinnittää huomiota sanojen erilaisiin käyttötapoihin.
Kielen looginen kielioppi läpäisee praksiksessa kaiken inhimillisen. Kielioppi konstituoi esittämismenetelmän, jolla elämänmuodossa kuvataan todellisuutta. Kielioppi esimerkiksi asettaa voimaan tekijät, jotka saavat lukuja sisältävän taulukon näyttämään meistä ymmärrettävältä. Kieliopin pohjalta käsitämme, mitä matemaattisen funktion kuvaaja esittää. Edelleen kielioppi saa meidät ymmärtämään, että käyttäytyminen, johon saattaa liittyä esimerkiksi käsien ristiminen ja polvistuminen, on "rukoilemista".
Ilman asiayhteyttä mainitut toiminnot saattaisivat vaikuttaa meistä täysin käsittämättömiltä. Luontevassa asiayhteydessä eli oikeassa elämänmuodossa toiminta taas näyttää loogiselta, mielekkäältä ja jäsentyneeltä. Tämä jäsentyneisyys ilmenee erityisesti silloin, kun olemme itse osallisia tietystä elämänmuodosta: meidän ei tarvitse ponnistella hahmottaaksemme, mistä milloinkin on kysymys. Hallitsemme elämänmuodossa käytetyn kielen loogisen kieliopin ikään kuin "luonnostamme".
Kielioppi määrää, mikä kulloinkin käytössä olevassa kielipelissä mielletään välttämättömäksi ja kontingentiksi, mikä taas mahdolliseksi ja mahdottomaksi. Samoin kielioppi paljastaa, mitä olioita asianomaisessa elämänmuodossa on ja mitä niistä voidaan lausua. Kielioppi opitaan käytännössä, kun ihminen käyttää kieltä aktuaalisissa tilanteissa - kielioppia ei siis omaksuta sitä itseään opiskelemalla. Kieliopilliset säännöt voidaan osoittaa kiinnittämällä huomio sanojen käyttöyhteyteen.
Ihmeitä ja merkkejä sekä ihmisen pyhitystä korostavissa uskonnollisuuden muodoissa näyttäytyvän kielen tarkasteleminen paljastaa, että noissa elämänmuodoissa pidetään välttämättömänä esimerkiksi ihmeitä aikaan saavaa uskoa, armolahjoiksi kutsuttujen ilmiöiden manifestaatioita, hurmosta, eläimellistä tai infantiilista tapaa reagoida henkiä käskevän ihmisen toimintaan.
Ei-välttämättömänä tai jopa vältettävänä saatetaan käsittää rauha ja järjestys seurakunnan kokouksissa, syntien tunnustaminen, armon etsintä, klassisesti ymmärretyn evankeliumin julistus ja evankeliumista eläminen. Mahdollisena tämäntyyppisissä uskonnollisissa ryhmissä pidetään yleisesti ottaen sitä, että Jumala on inhimillisten toiveiden täyttymyksen tynnyri, jolta pyytämällä ihmiset saavat "siunauksia". Mahdoton on puolestaan ajatus, että evankeliumin mielekkyys olisi vastoin elämää, jota näissä uskonnollisissa kokoontumisissa vietetään.
Praksiksen tasolla klassisen kristinuskon tulkinnan ja modernin karismaattisen uskonnollisuuden välillä vallitsee kiistatta eroja. Kärjistyneimmillään erot näkyvät siinä, että määrättyä ilmiötä saatetaan pitää yhdessä elämänmuodossa Jumalan ja toisessa saatanan tekona. Ulkonaisesti samalta näyttävä asia voidaan siis tulkita täysin päinvastaisilla tavoilla riippuen siitä, kummasta elämänmuodosta käsin ilmiötä tarkastellaan.
Karismaattinen uskonnollisuus on historiallisessa mielessä saanut alkunsa klassisen kristinuskon piiristä. Ajallisesti karismaattinen liike on varsin nuori verrattuna kahden vuosituhannen ikäiseen klassiseen kristinuskon traditioon. Vaikka karismaattinen uskonnollisuus on suhteellisen vähän aikaa sitten erottautunut klassisesta kristillisestä perinteestä, modernin karismaattisuuden praksikseen kytkeytyvän jumalapuheen syvyyskielioppi on jo ennättänyt poiketa merkittävästi perinteisestä kristillisestä teologiasta.
Juuri jumalapuheen kieliopin muutos on filosofiselta kannalta mielenkiintoista. Koska kielen looginen kielioppi on olennaisesti muuttunut, modernin karismaattisen uskonnollisuuden mukainen näkemistapa todellisuuteen on toinen kuin klassisen kristinuskon. Näiden kahden uskonnollisen elämänmuodon mukaiset käsitteelliset järjestelmät eivät siten vastaa toisiaan.
Elämänmuotojen mukaisten käsitteellisten järjestelmien poikkeavuus toistensa suhteen ilmenee käytännössä tunnettuna ongelmana. Kun kaksi eri elämänmuotoa omaksunutta ihmistä keskustelee toistensa kanssa, he saattavat puhua täysin toistensa ohi vailla yhteisymmärryksen takeita, vaikka he käyttäisivätkin samoja sanoja. Osapuolet antavat ulkonaisesti samoilta näyttäville sanoille erilaiset merkitykset, koska heidän elämänmuotoonsa liittyvä kielioppi määrittää käsitteen mahdollisen merkityskentän.
Kielifilosofisesti tämä liittyy piirteeseen, jota Ludwig Wittgenstein pitää filosofisille ongelmille tunnusomaisena. Filosofiset ongelmat ovat kieliopillisia. Filosofinen ongelma syntyy, kun sanaa käytetään sen käyttöä ohjaavan kieliopin kannalta virheellisesti - esimerkiksi annettaessa sanalle toinen merkitys kuin sillä sen alkuperäisessä käyttöyhteydessä on. Jos tätä kieliopillisen sekaannuksen perussyytä ei oteta huomioon vaan erehdytään olettamaan, että kahdessa elämänmuodossa samoilla sanoilla viitataan aina samoihin todellisuuden olioihin, seurauksena on epätäsmällinen keskustelu.
Mahdollisesti vain sellainen postmoderni teologia, joka on läpeensä kontekstualistista ja perspektiivistä, voi pitää kiinni samanaikaisesti kahdesta toistensa suhteen ristiriitaisesta kielipelistä. Tällaisen yhteisen sateenvarjon käytöstä postmodernismi joutuu kuitenkin maksamaan relativismin hinnan: sanojen ja todellisuuden välinen suhde hämärtyy. Jos kahdelle näkemistavalle sitä vastoin halutaan tehdä oikeutta, kielipelien sanotaan olevan toisensa poissulkevia.
Vaikka ihmeitä ja merkkejä korostavissa kokoontumisissa olisivat esillä sana ja sakramentit, modernin karismaattisen uskonnollisuuden mukaista elämänmuotoa voidaan edellä esittämieni huomautusten perusteella pitää klassisen kristinuskon kannalta pervertoituneena.
Mutta jos kristitty pitää karismaatikon omaksumaa elämänmuotoa virheellisenä, voidaanko tätä millään tavalla osoittaa? Kysymys on analoginen sille, miten toisinajattelija voidaan vakuuttaa siitä, että hänen toimintansa tavoitteet ja teot eivät ole hänen todellisen hyvänsä mukaisia, vaikka henkilö toimisi psykologisesti täysin integroituneesti. Toisinajattelija on mielestään oikeassa, koska praksis, johon hän on liittynyt, voi näyttää hänestä riittävän johdonmukaiselta ja relevantilta - se vastaa hänen elämänsä kysymyksiin.
Mikä siis avuksi?
Yksi relevantti lähestysmistapa ongelmaan saattaa olla missiologiassa tunnetun neuvotteluperiaatteen soveltaminen. Koska karismaatikko käyttää klassiseen teologiseen kieleen jollain tavalla (ulkonaisesti) liittyviä sanoja, niiden soveltuminen omaan käsitteistöön ei ole ennakolta varmaa. Perinteiseen kristinuskon tulkintaan ja karismaattiseen uskonnollisuuteen sitoutuneiden ihmisten välisessä keskustelussa on jatkuvasti vaarana ajautuminen käsitteellisiin sekaannuksiin. Siksi klassisen tradition omaksuneen kristityn tulisi edetä keskustelussa harkitusti ja varovaisesti. Olennaista olisi varmistua siitä, että osapuolet ymmärtävät ainakin keskeisten termien merkitykset samalla tavalla.
Filosofiselta kannalta uskonnollisen elämänmuodon vaihtuminen toiseen on mielestäni analoginen ongelmalle, millä tavalla uskonnollinen kielipeli omaksutaan. Reijo Työrinoja toteaa Wittgensteinin ajattelua käsittelevässä tutkimuksessaan, että ihminen hyväksyy Jumala-käsitteen merkityksen ja tärkeyden, kun hän sitä ennen näkee elämässään olevan ongelma.
"Kysymys elämän ongelmasta on kysymys inhimillisen elämän muodosta. Kuolema, kärsimys, epätoivo ja syyllisyys ovat ihmisluonnon yhteisiä tosiasioita ja ne kuuluvat erottamattomasti ihmisen luonnonhistoriaan... Wittgensteinin mukaan elämä itsessään, meidän ongelmallinen elämän muoto voi pakottaa meihin ja meidät hyväksymään sellaisen käsitteen kuin 'Jumala'. Mutta nähdäkseen tämän käsitteen merkityksen ja tärkeyden ihmisen on ensin nähtävä, että hänen elämässään on ongelma. Ihminen, joka ei pysty näkemään tätä ongelmaa, ei voi myöskään nähdä sanan 'Jumala' merkitystä. Hän on 'merkityssokea'. Usko Jumalaan muuttaa vääristyneen elämän muodon niin, että elämän ongelma katoaa."
Lainauksessa on filosofisesti ilmaistu hyvin muutos, kuinka ei-uskova voi omaksua uskonnollisen elämänmuodon. Siirtymä uskonnollisen elämänmuodon ulkopuolelta sen sisäpuolelle ei merkitse ainoastaan pintatason mielipidemuutosta. Uskonnollisen elämänmuodon omaksuminen edellyttää olennaisesti syvempää - fundamentaalista - muutosta. Siirtymää elämänmuotoon, jonka omaksuneilla ihmisillä on oikea Jumala-käsite, kutsutaan teologiassa konversioksi eli uskonnolliseksi kääntymykseksi. Dogmaattisesti kyse on seuraavasta.
Luterilaiseen käsitykseen kristinuskosta sisältyy keskeisenä teemana lain ja evankeliumin ero. Laki osoittaa ihmiselle tuomion, evankeliumi antaa hänelle Jumalan armon. Laki tyhjentää ihmisen, tekee hänet ei-miksikään. Tyhjäksi tehdyn ihmisen tilaa voi kuvata edellä mainitun uskonnonfilosofisen johtopäätöksen mukaisesti: kohdatessaan Jumalan lain ihminen näkee elämänsä syvimmän ongelman.
Toisaalta Jumala tekee eläväksi ihmisen, joka on ei-mitään. Tyhjennetty ihminen saa Jumalalta armon ja lahjana uskon. Syntinen armahdetaan ja elää nyt armossa. Ihmisen elämän perusta on vaihtunut aiemmasta. Nyt hän uskoo Jumalaan. Filosofisesti ilmaistuna usko Jumalaan muuttaa ihmisen elämän niin, että hänen elämänsä suurin ongelma katoaa. Usko antaa hänelle uuden asenteen elämään. Se näkyy hänen elämässään uutena asennoitumisena todellisuuteen.
Muutos ei ole ihmisen vallassa. Ihmisen on mahdotonta kääntyä Jumalan puoleen tai valmistautua ottamaan vastaan armo. Jumala on ihmisen konversion agentti. Työssään Jumala käyttää sanaa ja sakramentteja. Niiden välityksellä Jumala antaa ihmiselle armon sekä uskon, jolla tuo armo otetaan vastaan. Jumala tekee pelastavaa työtään maailmassa riippumatta siitä, millä tavalla ihminen asennoituu häneen. Jumala on voimallinen kääntämään vastustavan sydämen, tekemään siitä uskovan sydämen.
Huovinen, Eero: Fides infantium. Martti Lutherin käsitys lapsen uskosta. Suomalaisen Teologisen Kirjallisuusseuran julkaisuja [= STKSJ] 175. Helsinki. 1991.
Kirjavainen, Heikki: Moraali, motivaatio ja yhteiskunta. Johdatus eräisiin motivaatioteoreettisen sosiaalietiikan keskeisiin ongelmiin. STKSJ 199. Helsinki. 1996.
Kirjavainen, Heikki: Postmoderni teologia. - Teologian uudet virtaukset. STKS:n symposiumissa marraskuussa 2003 pidetyt esitelmät. Toim. Lassi Larjo. STKSJ 241. Helsinki. 2004, s. 168-182.
McGrath, Alister E.: Kristillisen uskon perusteet. Johdatus teologiaan. Suom. Satu Norja. Suomenkiel. laitoksen toim. Reijo Työrinoja. 2. tarkistettu painos. Kirjapaja. Helsinki. 1999.
Työrinoja, Reijo: Uskon kielioppi. Uskonnollisten väitteiden ja käsitteiden luonne Ludwig Wittgensteinin myöhäisfilosofian valossa. 2. painos. STKSJ 141. Helsinki. 1986.