Uusia merkityksiä Raamatun kertomuksille antava uskonnollinen opetus on suosittua. Metodisesti tulkinnat ovat kuitenkin kyseenalaisia. Äärikarismaattinen uskonnollisuus lienee tyypillistä jälkimodernia teologiaa, jossa Raamatun tekstin merkityssuhde hämärtyy.
Inhimillisen kokemuksen merkitys teologisessa työskentelyssä on lisääntynyt meidän päivinämme. Sorto, ristiriidat ja toivo vapautuksesta ovat aiheita, jotka muovaavat ainakin osaa teologiasta, jota harjoitetaan Latinalaisessa Amerikassa, Afrikassa ja Aasiassa. (Wainwright 2000) Ihmisten kohtaamilla ongelmilla on vaikutuksensa myös länsimaiseen teologiaan - yritetäänhän teologialla usein vastata ajankohtaisiin kysymyksiin.
Suomalaisen Teologisen Kirjallisuusseuran tuoreessa vuosikirjassa julkaistussa artikkelissa Helsingin yliopiston eläkkeellä oleva professori Heikki Kirjavainen tarkastelee jälkimodernin teologian luonnetta. Kirjavaisen mukaan radikaalille postmodernille teologialle on tyypillistä kielen edustussuhteiden ajaminen kriisiin.
Tämä ilmenee kaikkien kielen sallimien Raamatun teksteistä esitettävien tulkintavaihtoehtojen hyväksymisenä. Kun kaikki tulkinnat ajatellaan mahdollisiksi, mitään tulkintaa ei voida määritellä sinänsä oikeaksi tai vääräksi lähtökohdaksi kielelliselle merkitykselle.
Esitän seuraavassa lyhennetysti Kirjavaisen luonnehdintaa postmodernista teologiasta. Sen jälkeen tarkastelen tiettyä aikamme uskonnollista liikehdintää suhteessa jälkimoderniin ajatteluun. Lopuksi kuvaan vaihtoehtoista mallia postmodernille teologialle. Avuksi jälkimodernin teologian piirteiden hahmottamisessa saattaa olla lyhyt katsaus aatehistoriaan.
Klassiselle teologialle on luonteenomaista pyrkimys yhtenäisten opillisten järjestelmien esittämiseen. Työskentelyssä nojataan Kirjavaisen mukaan tiettyihin aksiomaattisiin perustotuuksiin, joihin liitetään teologisia lauseita. Rakentuvaa teologista systeemiä voi nimittää peruslausemalliksi.
Tyypillisesti teologisen järjestelmän taustalla voi olla lause "Ihminen on Jumalan kuva". Siihen on mahdollista kytkeä teologisen antropologian ajatus, jonka mukaan ihminen on langennut, ja siksi Jumalan kuva on särkynyt. Tästä väitteestä muodostuu teologisen systeemin perusta, johon liitetään edelleen muita teologisesti mielekkäitä lauseita.
Kokonaisuus saa tietyn muodon. Hahmottuva teologia tarjoaa suhteellisen yhtenäisen kokonaisesityksen kristillisestä opista.
Tieteenteoreettisesti olennainen muutos siirryttäessä antiikin ajattelusta moderniin ja jälkimoderniin ajatteluun näkyy siinä, että systeemin rakentamisen lähtökohta vaihtuu. Tieteellisessä ja teologisessa työskentelyssä on luovuttu peruslausemallista.
Modernin ja jälkimodernin ajattelun tavoitteena ei Kirjavaisen mukaan ole enää kuvata todellisuutta yleisin määritelmin, jotka saavutetaan järkiperäisesti. Vanhan ajan tyypillisestä mallista, ts. näkökulmattomasta, abstraktista esitystavasta on siirrytty perspektiiviin: ajattelijan oletetaan muodostavan tietyn näkökulman suhteessa ajattelun kohteeseen.
Postmodernissa ajattelussa asetelma on radikalisoitunut. Maailmaa ei kuvata enää edes modernin ajan ajattelutavan mukaisesti erilaisista havaintokokemuksista käsin. Nyt kielen ajatellaan tarjoavan rajattoman määrän näkökulmia todellisuuteen.
Jälkimodernissa teologiassa rakenteellisena taustana toimivat hermeneuttiset kysymykset. Yleisen luokkaominaisuuden "Jumalan kuva" sijaan teologiaa rakennetaan erilaisista näkökulmista. Ihmisyyttä tarkastellaan siltä kannalta, millaista on "olla riistetty" tai "olla nainen". Näin ovat saaneet muotonsa niin vallankumouksen, vapautuksen ja toivon teologiat kuin erilaiset feministiset teologiatkin.
Kirjavaisen mukaan postmodernin aikakauden teologiat rakentuivat ensi vaiheessa melko yleisten tulkintahorisonttien varaan. Yritys saavuttaa perspektiivitön universaalisuus ei kuitenkaan onnistunut. Siksi hermeneuttisesta näkökulmasta alettiin luoda entistä pidemmälle ulottuvia johtopäätöksiä. Kaikki perustat ja perspektiivit ymmärrettiin tulkinnoiksi.
Juuri tämä on tausta, jonka johdosta radikaali postmoderni teologia ajaa kriisiin koko teologisen kielen. Se sallii käytettäväksi kaikkia kielen mahdollistamia tulkintavaihtoehtoja. Mitään niistä ei voida nimittää sinänsä oikeaksi tai vääräksi.
Jälkimodernin teologian ydin piilee sen todellisuuskäsityksessä: todellisuuden ajatellaan olevan kieli. Oletuksesta johtuen postmoderni samaistaa merkityksen ja totuuden - on vain lukematon määrä tulkintoja, joiden totuusarvosta ei ole takeita. Kohtalokasta tässä on, että jälkimoderni hävittää kokonaan kielen edustustehtävän. Ymmärtämisellä ei ole enää mitään kriteeriä.
Kirjavaisen arvion pohjalta on käsittääkseni selvää: salliessaan tekstejä tulkittavan miten tahansa postmoderni ajattelu luo edellytykset sille, että Raamatun teksteillä ajatellaan voitavan perustella kaikenlaisia näkemyksiä. Käytännössä asetelma johtaa siihen, että kristittyinä itseään pitävien keskuudessa ilmenee kirjava joukko aivan uusia väitteitä ja uskomuksia.
Postmodernin ajan uskonnollinen elämänmuoto saattaa houkutella aikamme ihmisiä. Raamatun uusien tulkinnallisten näkökulmien myötä uskonnollisessa praksiksessa voidaan vastata perinteisestä radikaalisti poikkeavalla tavalla ongelmiin, joita ihmiset arkipäivässään kohtaavat. Uskonnollisuuden uudella muodolla saatetaankin pyrkiä vastaamaan tämän ajan ihmisten hätään.
Mielenkiinto saattaa kohdistua esimerkiksi siihen, millaista on "olla siunattu" muutoin turvattomassa ja ennakoimattomassa maailmassa: Raamatun teksti tulkitaan siitä näkökulmasta tai - käyttääkseni Kirjavaisen ilmaisua - perspektiivistä käsin, kuinka Jumalan ajatellaan "siunaavan" ihmisiä, miten "siunauksesta" voi päästä osalliseksi jne.
Ikuista nuoruutta ja elämän eheyttä ihannoivassa ajassa tavatonta suosiota saavat osakseen uskonnolliset tapahtumat, joissa ihmisten sanotaan parantuvan eli vapautuvan sairauksista. Vapautumisen teema, joka tällaisissa yhteyksissä mielletään ajalliseen kategoriaan kuuluvaksi, näyttäytyy saman sisältöisenä Latinalaisessa Amerikassa suositussa vapautuksen teologiassa. Tarkastelen tätä seikkaa hieman lähemmin.
Yhteistä puheella vapautumisesta sairauksista (karismaattisuus) ja vapautumisesta sortavista yhteiskunnallisista rakenteista (vapautuksen teologia) käsittääkseni on, että teologisena käsitteenä 'vapaus' on sisällöllisesti muuttunut. Termillä ei viitata niinkään klassisessa kristinuskossa tyypillisesti ymmärrettyyn seikkaan, iankaikkiseen vapauteen synnistä ja syntiä seuraavasta rangaistuksesta. Vapaus merkitsee mainituissa uusissa yhteyksissä pikemminkin vapautumista ajallisista rajoituksista. Tätä, jos mitä, voi pitää uskonnollisen elämänmuodon muutoksena.
Tämän uskonnonfilosofisen johtopäätöksen nojalla pidän perusteltuna kantaa, jonka mukaan äärikarismaattisuus on uskonnollista uusmuovausta (termi on Kirjavaisen käyttämä). Se on postmoderni ilmiö, jonka taustalla on yritys vastata uskonnollisesta viitekehyksestä ihmisten tarpeisiin.
Jälkimoderni teologia on kuitenkin omalaatuisessa suhteessa perinteeseen, johon se on liittyvinään. Äärikarismaattisen uskonnollisuuden piirissä esitettävillä kysymyksillä ja niihin annettavilla vastauksilla ei nimittäin ole juuri mitään tekemistä perinteisen kristinuskon perustotuuksien kanssa. Kun esimerkiksi luterilaisessa teologiassa Jumalan ajatellaan toimivan maailmassa järjeltä salatulla tavalla, vastakohtaan kätkeytyneesti, postmodernit teologiat edellyttävät enemmänkin pragmatistisen ajattelumallin mukaisesti näkyvää ja tuloksekasta uskonnollisuutta totuuden kriteerinä.
Juuri tässä näyttäytyy aikamme äärikarismaattisen uskonnollisuuden ongelma. Se houkuttelee ihmisiä, mutta sen antamat vastaukset juontuvat kristinuskon ulkopuolisesta todellisuudesta - olipa kyse sitten liberaaliskapitalistisen talousjärjestelmän tai ajassa ilmenevien filosofisten virtausten synnyttämistä herätteistä. Jossain vaiheessa Raamatun tulkinta on ylittänyt hyväksyttävänä pidettävän kristillisen tulkinnan rajan.
Sen sijaan, että Raamatun tekstejä luettaisiin postmodernilla "kaikki käy" -mentaliteetilla, niitä on terveellistä lähestyä asennoitumalla realistisesti teologiseen kieleen. Lutherin ajattelun varaan rakentuva semantiikka (näkemys tekstin merkityksestä) avaa aivan toisen näkymän Raamattuun kuin postmodernit mallit.
Lutherin käsityksen mukaan uskon kohteet ovat (i) Raamatun aistimellisia, siis silmin luettavia ja korvin kuultavia, lauseita. Niillä on (ii) kirjaimellinen merkitys, joka (iii) saavutetaan uskolla. (Kirjavainen 1987)
Esitän muutaman ajatuksen tämän luonnehdinnan pohjalta.
Ihmisen ja Jumalan - eli uskon kohteen - kohtaamispaikka on Jumalan sana. Väylää Jumalan luo ei löydy muualta kuin luettavasta tai kuunneltavasta sanasta. Kaste ja ehtoollinen ovat näkyvää sanaa, ja siksi Jumala kohtaa ihmisen myös niissä.
Raamatun kirjaimellisen merkityksen korostus ja ajatus uskon kohteen tavoittamisesta uskolla tarkoittavat sitä, että Raamatun tekstin oikeaa merkitystä ei saavuteta järjellä. Postmodernin teologian semanttinen (merkitysopillinen) työskentely, jossa teksti avataan muusta kuin tekstin varsinaisesta tarkoituksesta eli Kristuksesta käsin, ei paljasta tekstistä sen oikeaa merkitystä.
Vaikka eksegeettisellä eli Raamatun selitysopillisella työskentelyllä voidaan löytää kielen pintatason erilaisia merkitysvivahteita (Kirjavainen 1987), tekstin uskonnollista merkitystä ei saavuteta hyväksymällä mikä tahansa tekstin tulkinta oikeaksi. Teksti ymmärretään oikein ainoastaan uskon antamalla asenteella - tekstin itsensä antamin tulkinta-avaimin. Palaan tähän vielä tekstini lopussa.
Lutherin mukaan uskon kohteita voidaan kuvata lauseella 'Jumala on sanonut, että...' Uskon kohteena on näin ollen todellisuus, joka on jo olemassa. Tämän hetken uskon akti suuntautuu menneeseen uskon sisältöön. (Kirjavainen 1987) Jos usko kohdistuu aiemmin lausuttuun, jo menneessä ajassa totena olleeseen, oikeaa uskon kohdetta eivät luo tässä hetkessä usko eikä järkeen nojaava merkitysopillinen työskentely. Uskon kohde on muuttumaton; se on sama kuin esimerkiksi apostolien aikana. Uskon kohde on Jumala.
Äärikarismaattinen uskonnollisuus näyttää olevan perinteisen uskonnollisen elämänmuodon uusmuovausta. Karismaattisuus on omaksunut teologisten tekstien tulkintaan postmodernin "kaikki käy" -metodin, joka tuottaa tekstistä klassiselle kristinuskolle vieraita merkityksiä. Uusi uskonnollisuuden muoto on henkisen kulutuksen hyödyke, jota tarjotaan ihmisille omaksuttavaksi jälkimoderneilla elämysten markkinoilla.
On kuitenkin virheellistä olettaa, että tulkitsemalla Raamatun tekstejä kaikin ajateltavissa olevin tavoin ja tarjoamalla näitä tulkintoja ihmisille uskottaviksi oltaisiin tekemisissä kristinuskon kanssa. Postmodernin teologian piirre - määrätynlaisen tulkintavaihtoehdon valitseminen uskottavaksi oman maun mukaan - ei vastaa perinteistä käsitystä Jumalan, hänen sanansa ja ihmisen välisistä suhteista.
Ihminen joko uskoo Jumalaan tai epäjumalaan. Siirtymää epäuskosta uskoon kutsutaan teologiassa kääntymiseksi. Kääntymyksessään ihminen ei ole aktiivinen toimija vaan Jumalan työn kohde. Suhteessa Jumalaan ihminen ei nimittäin ole koskaan vapaa valitsija. Jos siis ihminen valitsee itse uskonsa kohteen, hän tosiasiassa luo uskonsa ja sen kohteen - ja pysyy yhä epäuskossa. Ihmisen on mahdotonta tavoittaa Jumalaa järjellään, tahdollaan tai rakkaudellaan. (Luther 1990; Huovinen 1988)
Kirjavaisen (1987) Luther-tulkinnan mukaan oikea usko ja oikea Raamatun ymmärtäminen liittyvät toisiinsa. Usko implikoi Raamatun oikean ymmärtämisen. Kun ihminen uskoo Kristukseen oikein, ihmisellä on oikea ymmärrys Raamatusta. Näin ollen oikean uskon ohella myös oikea Raamatun ymmärtäminen tulee käsittää Pyhän Hengen lahjaksi.
Ajatukseen Raamatun oikeasta ymmärtämisestä kytkeytyy Lutherin käsitys Raamatun kirjaimellisesta tulkinnasta. Oikea ymmärtäminen ei ole identtistä Raamatun ulkonaisesti hahmotettavien, järjellisesti tulkittavien sanojen käsittämisen kanssa. Ymmärtäminen edellyttää oikeaa kieliopillista (uskon antamaa) kompetenssia, jota ei saada postmodernilla tulkinnalla. Kirjavaisen sanoin Raamatun kirjaimellinen tulkinta on sanan oikeaa ymmärtämistä "sen tulkinnan mukaan, jonka usko antaa".
Eero Huovinen: Elävä dogma. Teologisia tutkielmia ja sovellutuksia. Suomalaisen Teologisen Kirjallisuusseuran julkaisuja 155. 2. painos. Helsinki. 1988.
Heikki Kirjavainen: Uskonkohteiden spesifiointi Lutherilla myöhäis-skolastisen semantiikan valossa. - Tutkimuksia Lutherin ajattelumuodosta. Toim. Anja Ghiselli ja Simo Peura. Suomalaisen Teologisen Kirjallisuusseuran julkaisuja 154. Helsinki. 1987, s. 101-115.
Heikki Kirjavainen: Postmoderni teologia. - Teologian uudet virtaukset. STKS:n symposiumissa marraskuussa 2003 pidetyt esitelmät. Toim. Lassi Larjo. Suomalaisen Teologisen Kirjallisuusseuran julkaisuja 241. Helsinki. 2004, s. 168-182.
Martti Luther: Iso katekismus. - Evankelis-luterilaisen kirkon tunnustuskirjat. SLEY-Kirjat. s.l. 1990, s. 325-423
Geoffrey Wainwright: Metodi, teologinen. - Modernin teologian ensyklopedia. Toim. Alister E. McGrath. Suom. Satu Norja ja Kia Sammalkorpi-Soini. Kirjapaja Oy. Helsinki. 2000, s. 465-469.