Vallan teknologia ja populaari psyyken patologisointi

Markus Malk, toukokuu 2005

Hahmottelen tässä kirjoituksessa taustaa, jota vasten kiinnostus määritellä toisen ihmisen psyyken tilaa on mahdollista ymmärtää. Kiinnostusta ei voi nähdäkseni selittää esimerkiksi vain viittaamalla siihen, että ajankohtaista ongelmaa käsittelevää lääketieteellistä ja psykologista tietoa on helposti saatavilla, jolloin aihetta on vaivatonta käsitellä. Tendenssi on kytkettävä laajempaan yhteyteen, kulttuuris-yhteiskunnalliseen murrokseen.

Kontrollijärjestelmien rakenteellinen muutos

Tarkasteltaessa yhteyttä, johon pyrkimys patologisoida toisen ihmisen psyykettä, liittyy aatehistoriallisesti hedelmällisen näkymän tarjoaa kontrollijärjestelmien historia. Lähtökohta on perusteltu, koska sairauden tunnistamisessa on eräässä mielessä kyse vallasta ja kontrollista: auktorisoitu henkilö määrittelee ihmisen tilan ja määrää hänelle tietyn hoidon.

Ihmisten kontrollijärjestelmissä on nähtävissä kullekin aikakaudelle tyypillisiä piirteitä. Esimodernilla ajalla yhteisö kontrolloi yksilöä näkymättömästi "tradition" keinoin. Yksilö oli jäsen yhteisössä, jossa hänet tunnettiin. Yhteisö oli omaksunut tiettyjä tapoja ja tottumuksia, joita yksilön oli välttämättä noudatettava.

Modernin ajan yhteisöissä yksilöllisestä elämästä tuli anonyymiä. Ihminen eli muukalaisten keskuudessa; yhteisöllisyyden siteet höllentyivät. Yhteisön käyttäytymisen ennustettavuuden ja järjestyksen takasi ensisijaisesti moraalinen koodi. Sen tukena oli pakkovalta, kuten poliisi-instituutio.

Meidän aikanamme, jota voitaneen nimittää jälkimoderniksi, kulttuurille on tyypillistä ajattelusysteemien ja moraalikoodiston hajanaisuus. Arvojärjestelmät ovat kontekstuaalisia, ja siten ne asettuvat yleispätevyyden vaatimuksia vastaan. Koska yhteisön ja sen jäsenten välistä puuttuvat kontrolloivat siteet, ihmisestä on tullut moraalisesti täysin itsenäinen. Nähtävästi muutos johtaa sellaiseen individualismiin, jossa yksilöt elävät yksityisesti ja muista erillään kamppaillen samalla vaikutusmahdollisuuksista toisten kanssa.

Zygmunt Baumanin mielestä modernissa yhteiskunnassa oli moraalin kannalta kaksi tuhoisaa piirrettä. Yhtäältä moderni yhteiskunta pyrki poistamaan yksilöltä moraalisen vastuun. Vastuu yritettiin siirtää instituutioille, kuten valtiolle ja kirkolle. Toisaalta jotkin kysymykset miellettiin moraalisesti yhdentekeviksi. Muutoksen seurauksena instituutioiden ei enää uskota voivat antaa ihmisille ehdottomia ja sitovia moraalisia ohjeita.

Postmodernissa kulttuurissa ei, kuten Heikki Kirjavainen toteaa, "katsota voivan olla mistään asiasta mitään yhtenäistä teoriaa tai viitekehystä". Keskeisenä filosofisena ongelmana on, "minkä yhteisen tai yleisen periaatteen tai näkemyksen varaan kaikki erilaiset, usein keskenään ristiriitaiset, arvot ja normit voidaan asettaa".

Asiantuntijavalta jälkimodernin ajan ongelmana

Postmoderni kulttuuri haastaa moraalisessa mielessä yksilön uudella tavalla. Koska instituutiot eivät enää sanele, mikä on oikein ja väärin, ihmisiltä puuttuvat ulkoiset tukipylväät ratkaisuilleen ja toiminnalleen. Hankalaksi tilanteen tekee se, että samanaikaisesti ihmisillä on tarve saada tukea päätöksille. Tarve on niin vahva, että se on tyydytettävä.

Bauman puhuu tässä yhteydessä "samettisesta riippuvuudesta". Se tarkoittaa ihmisten itsensä etsimää ja valitsemaa riippuvuutta, jonka kautta he voisivat päästä varmuuteen siitä, että he ovat oikeassa. Tämän varmuuden antavat yksilölle asiantuntijat. Ja juuri tämä piirre tekee kysymyksen vallasta nykyisessä kulttuurisessa tilanteessa tavattoman olennaisen. Millaista valtaa teknokraatit, asiantuntijat, käyttävät suhteessa yksilöön?

Valveutuneet kansalaiset havaitsevat, kuinka moninaiset eri alojen asiantuntijat määrittelevät ja tarkastelevat heidän elämäänsä. Teknokraatit näyttäytyvät muiden elämän ja toiminnan asiantuntijoita. Toinen samettiseen riippuvuuteen liittyvä ongelma koskee teknologiaa. Olemme nimittäin erittäin riippuvaisia teknologisesti välittyvistä todellisuuden tulkinnoista, jotka antavat "tietoa" ihmisen elämästä ja persoonasta.

Ihmiset kokevat tarvitsevansa asiantuntijoiden tarjoamaa ja teknologisesti välittynyttä tietoa, koska he haluavat saada elämänsä järjestykseen epävarmassa ja ennustamattomassa maailmassa. Paradoksaalista asetelmassa on, että saadessaan tietoa teknokraateilta yksilö samanaikaisesti luovuttaa näille valtaa. Asiantuntijoista tulee riippuvaiseksi.

Juuri tässä piilee asiantuntijariippuvuuden samettisuus. Ihmiset eivät huomaa olevansa vallankäytön kohteina. He eivät koe, että heitä tarkkailtaisiin. He eivät tunne kipua eivätkä alemmuutta. "Päinvastoin", huomauttaa Bauman, "voi tuntea itsensä entistä voimakkaammaksi ja kohtalonsa vartijaksi, vaikka noudattaakin itse asiassa jonkin toisen ohjeita ja ratkaisumalleja."

Vallan näkymättömät teknologiat

Vallankäytön ymmärtämisen kannalta on tärkeää, ettei 'valtaa' käsitetä yksiulotteisesti. Valtaa ei ole pelkästään se, mikä ilmenee juridisen järjestelmän puitteissa. Juridinen järjestelmä on, kuten Michel Foucault kirjoittaa, ensisijainen esitettäessä säätelyyn ja kuolemaan liittyviä kysymyksiä. Juridiseen käsitykseen nojaava ajatus vallasta ei kuitenkaan tavoita vallan menetelmiä, joissa "toiminnan takaa oikeuden sijasta teknologia, lain sijasta normalisaatio ja rangaistuksen sijasta kontrolli".

Tämä valtaan liittyvä piirre ei ole nähtävissä vain viimeaikaisessa yhteiskunnallisessa muutoksessa. Yhteisöt ovat jo satojen vuosien ajan kulkeneet juridisesta valtakäsityksestä laveampaan. Siksi juridinen systeemi kykenee entistä huonommin tavoittamaan sosiaalisessa todellisuudessa vaikuttavan vallan. Vastoin kuin juridisessa järjestelmässä, nykyisessä muodossa valta on, kuten Foucault katsoo, siedettävää siksi, että se kätkee olennaisen osan itsestään. Valta näyttää toimivan sitä tehokkaammin, mitä paremmin se peittää mekanisminsa.

Huomautuksen valossa voidaan esimerkiksi pohtia kaikkialle nyky-yhteiskuntaan levittäytynyttä mainontaa. Missä mielessä kuluttaja tiedostaa mainostajan käyttävän valtaa häneen? Kun mainostaja tarjoaa tuotteita ostettavaksi, se jättää samalla esittelemättä kilpailevia tuotteita. Tämä on vallankäyttöä, jonka tarkoituksena on vaikuttaa ostokäyttäytymiseen eli yksilön toimintaan. Teknologisen tuotannon aikakaudella onkin kyseenalaista, missä mielessä enää voidaan puhua yksilöiden eettisesti vapaista valinnoista.

Foucault'n analyysissa seksuaalisuus näyttäytyy alueena, jossa valtaa käytetään moninaisesti. Valtakoneisto ryhtyi aikanaan tarkastelemaan aluetta tavalla, joka antoi sille analyyttisen, näkyvän ja pysyvän luonteen. Seksuaalisuuteen liittyviä tekoja ei tarkasteltu enää yksinomaan sellaisin käsittein kuin 'rikos', 'synti', 'ylettömyys' tai 'rajojen rikkominen'.

Seksusaalisuutta alettiin tulkita normaali-patologinen-käsiteparin valossa. Seksuaalisuuden alueelle syntyi oma tautioppi. Kun inhimillisen toiminnan alue oli näin määritelty alttiiksi patologisille prosesseille, seksuaalisuuteen voitiin loogisesti soveltaa terapia- ja normalisointitoimia.

Populaarin psykopatologian vaara

Kun inhimillistä käyttäytymistä arvioidaan normaali-patologinen-käsitteistön pohjalta, yksilöllisen toiminnan piirteisiin kyetään liittämään tautioppi, patologia. Tämä avaa mahdollisuuden analysoida ja tutkia, jäsentää ja diagnosoida loputtomasti ihmisen käyttäytymistä psykopatologisin välinein.

Kun tästä viitekehyksestä käsin ihmisen sanotaan olevan mieleltään sairas, häneen ei tarvitse suhtautua kuin "tervejärkiseen". Normituksen perusteella voidaan esittää vaatimuksia, että hänet täytyy normalisoida, parantaa tai diskriminoida, eristää muista.

Asetelmassa on kyse Foucault'n tutkimuksen perusideasta, jonka voi nähdäkseni yleistää: Mikäli valta ei ulotu kielloin ja estoin määrätylle ihmiselämän alueelle, millaisia mekanismeja ja taktiikoita valta alkaa käyttää kontrolloidakseen muita? Menetelmiä on luonnollisesti lukematon määrä. Foucault kirjoittaa:

"Vanha kuoleman mahti, joka symboloi suvereenin valtaa, on nyt huolellisesti korvattu ruumiin hallinnoinnilla ja elämän laskelmoidulla johtamisella. Klassisella ajalla kehittyivät nopeassa tahdissa erilaiset kurinpidon tyyssijat - koulut, opistot, kasarmit, verstaat. Poliittisten käytäntöjen ja taloudellisen havainnoinnin piirissä kehittyivät myös syntyvyyden, pitkäikäisyyden, kansanterveyden, asumisen ja maastamuuton ongelmat. Toisin sanoen erilaiset tekniikat, jotka pyrkivät alistamaan ruumiin ja kontrolloimaan väestöä, lisääntyivät räjähdysmäisesti. Tästä alkoi 'biovallan' aikakausi."

Sosiologian ja aatehistorian valossa on selvää, että populaarit yritykset patologisoida ihmisen psyykettä ilmentävät pyrkimystä käyttää valtaa ei-juridisen koodin mukaisesti ihmisiin, joihin ei kenties muuten saada otetta. Yhteiskunnan lääketieteellistymisen eli medikalisaation ja psykologisoitumisen myötä valta on kehittänyt teknologian, jolla ihmisiin voidaan tarttua esimerkiksi heidän poikkeavista moraalisista arvojärjestelmistään riippumatta.

Uusi vallankäytön menetelmä taakaa yhteisöissä järjestyksen. Teknologia nimittäin luo edellytykset perustella ja justifioida eli oikeuttaa poikkeavien - ts. "epänormaaleiksi" leimattujen - ihmisten erottamisen muiden keskuudesta. Tämä osoittaa psykopatalogisoinnin mitä keskeisimmäksi vallankäytön välineeksi.

Kirjallisuutta