Tarkoituksenani on analysoida tässä esityksessä oikeudellisesti sananvapauden käsitettä ottaen huomioon ongelmat, joita moderni joukkoviestintä synnyttää. Lähestyn teemaa hahmottelemalla suomalaisen oikeuskirjallisuuden pohjalta näkemystä siitä, mitä sananvapaus on ja kuinka sananvapautta tulisi asianomaisen erityislain mukaan toteuttaa. Samalla tuon esiin eräitä kysymyksiä, joita syntyy modernin joukkoviestinnän koetellessa sananvapauden rajoja.
Suomen Perustuslaki takaa kansalaisille joukon perusoikeuksia. (Ks. perusoikeuksista Jyränki) Yksi niistä on sananvapaus. Asiasta säädetään lain 12 §:n 1 momentissa:
"Jokaisella on sananvapaus. Sananvapauteen sisältyy oikeus ilmaista, julkistaa ja vastaanottaa tietoja, mielipiteitä ja muita viestejä kenenkään ennakolta estämättä. Tarkempia säännöksiä sananvapauden käyttämisestä annetaan lailla. Lailla voidaan säätää kuvaohjelmia koskevia lasten suojelemiseksi välttämättömiä rajoituksia." (Lainaus löytyy Sami Mannisen esityksestä.)
Lakitekstin mukaan sananvapaus on siis jokaisella. Tällä ilmauksella viitataan kaikkiin luonnollisiin henkilöihin, jotka kuuluvat Suomen oikeudenkäyttöpiiriin. Perusoikeuden ulkopuolelle ei näin ollen rajata yhtään väestöryhmää. Oikeus kuuluu niin ulkomaalaisille, lapsille, vangeille, muille laitoksissa oleville, sotilaille ja virkamiehille. (Manninen)
Sananvapautta koskevan yleislausekkeen tarkoitus on Antero Jyrängin mielestä "taata kansanvaltaisen yhteiskunnan edellytyksenä oleva vapaa mielipiteenmuodostus, avoin julkinen keskustelu, joukkotiedotuksen vapaa kehitys ja moniarvoisuus sekä mahdollisuus vallankäytön julkiseen kritiikkiin". Vaikka sananvapautta voi pitää ytimeltään "poliittisena perusoikeutena", sananvapaus ei liity yksinomaan poliittiseen keskusteluun. Sananvapauden alaan kuuluu muunkin tyyppinen ilmaisu riippumatta sen sisällöstä. Perustuslaillinen sananvapaus turvaa laajasti ja yleisesti kaiken luovan toiminnan ja itseilmaisun muodot.
Huolimatta siitä, että kaupallinen viestintä ei ole perustuslaissa tarkoitetun sananvapauden ydinalueella, säännöksellä taataan periaatteessa myös sen vapaus. Lisäksi on olennaista, ettei sananvapaus rajoitu mihinkään määrättyyn tekniseen muotoon. Sananvapaus suojaa niin viestinnän sisältöä, esittämistapaa kuin esittämisen muotoakin. (Jyränki; Manninen)
Käytännössä perusoikeuden määritteleminen tällä tavoin mahdollistaa nähdäkseni lain soveltamisen myös silloin, kun yhteiskunnassamme otetaan innovaatioiden myötä käyttöön uusia tiedonvälitysmuotoja ja -teknologioita. Sami Manninen huomauttaakin, että kyse on soveltamisalaltaan välineneutraalista säännöksestä.
Jyränki kiteyttää sananvapauden sisällön lain kohtaan, jossa ihmisillä todetaan olevan "oikeus ilmaista, julkistaa ja vastaanottaa tietoja, mielipiteitä ja muita viestejä kenenkään ennakolta estämättä". 'Julkistamisella' tarkoitetaan termin laajassa mielessä kaikkea toimintaa, jolla julkaistaan, levitetään ja välitetään viestejä. Termi kattaa lisäksi julkaisemista, levittämistä ja välittämistä edeltävän toiminnan. Lain suojaamaan piiriin katsotaankin kuuluvan myös joukkoviestimen sisäisen toimitustyöskentelyn. Siihenkään ei kenelläkään ole oikeutta puuttua etukäteen.
Jyrängin käsityksen mukaan lain sisältämä ennakkokielto merkitsee ensisijaisesti sitä, että julkisyhteisö ei voi estää viestintää esimerkiksi ennakkosensuurilla, painotuotteen julkaisemisen luvanvaraistamisella tai lakkauttamalla lehden. Manninen puolestaan huomauttaa lain sananmuodon viittaavan siihen, että kielto ei koske ainoastaan julkista valtaa vaan muitakin tahoja - kuten yksityisiä ihmisiä. Huomautuksella on relevanssia pohdittaessa jäljempänä päätoimittajan asemaa ja vastuuta viestimissä.
Huolimatta siitä, että Perustuslaki kieltää ennakkosensuurin, laki sallii toimilupajärjestelmän käytön kaapelilähetys- ja yleisradiotoiminnassa. Lisäksi elokuvien ja muiden kuvaohjelmien ennakkotarkastus on sallittua lasten suojelemisen perusteella. Sananvapauden takaava perusoikeus ei myöskään rajaa käytöstä pois jälkikäteistä puuttumista lainvastaista ainesta sisältävään viestintään. (Jyränki; Manninen)
Oikeuskirjallisuudessa esiintyvän käsityksen mukaan sananvapauden idea kytkeytyy läheisesti demokraattiseen yhteiskuntajärjestykseen: demokraattisessa yhteiskunnassa joukkoviestinnän asema ja tehtävä rakentuvat osaltaan sen varaan, että media toimii neljäntenä valtiomahtina. (Jyränki) Joukkoviestimet valvovat kansalaisten puolesta julkisen vallan käyttäjiä. (Kunelius)
Yhteiskuntafilosofisesta käsitys liittyy klassiseen vallanjako-oppiin. Sen mukaan julkinen valta jakaantuu kolmeen komponenttiin: parlamentti säätää lait, hallitus ja virkamiehet ovat niiden toimeenpanijoita ja riippumattomat tuomioistuimet tulkitsevat lakeja. Elimet ovat periaatteessa toisistaan riippumattomia.
Neljäs valtiomahti voidaan tulkita muista mahdeista riippumattomaksi, ja juuri siitä se saakin Risto Kuneliuksen mielestä uskottavuutensa tehtäviinsä: arvioida säädettyjen lakien järkevyyttä, hallinnon tehokkuutta sekä tuomioiden oikeudenmukaisuutta ja riippumattomuutta.
Medialla on uskottavasti roolinsa demokratian palvelijana ja vapaan tiedonsaannin välineenä. Silti moderniin tiedonvälitykseen liittyy vakavia ongelmia. (Ramonet)
Edellä luonnehdittu vallan kolmijakomalli ja siihen liittyvä median rooli "neljäntenä" valtiomahtina voivat vaikuttaa teoriassa tyydyttäviltä. Mutta kun tilannetta ryhdytään tarkastelemaan aktuaalisen viestinnän kannalta, kuvan terävyys uhkaa heiketä. Ajatus sananvapauden perustelemisesta sillä, että neljäs valtiomahti valvoo riippumattomana toimijana kolmen muun vallankäyttäjän toimintaa, ei käytännössä vastaa teoretisoitua mallia.
Ensinnäkään joukkoviestinnän ja kolmen valtiomahdin välinen suhde ei ole niin riippumaton kuin vallan nelijakomalli olettaa. Ignacio Ramonet'n mielestä merkittävimpien tiedotusvälineiden ja poliittisten voimien välillä "vallitsee sekasorto".
Kunelius kuvaa asetelmaa Ramonet'a neutraalimmin. Kuneliuksen mukaan journalismin ja julkisen vallan välinen suhde on "aika hienovarainen ja monimutkainen". Journalistien ammatti-identiteettiin kuuluu nykyisin vahvasti ajatus siitä, että journalisti on vallankäyttäjän ja yleisön välinen "korjauskerroin". Toimittajat puuttuvat aiempaa enemmän siihen, mitä poliittisten toimijoiden tekemisiä ja sanomisia tuodaan julki ja millaiset näkökulmat ajatellaan tärkeiksi.
Media voidaankin nähdä pikemminkin aktiivisena toimijana kuin objektiivisena valtainstituutioiden toimien valvojana ja avoimen keskustelun foorumina. Jos Douglas Kellner on oikeassa sanoessaan, että media tulee ymmärtää erilaisten, jopa ristiriitaisten näkemysten taistelukentäksi, pidän ilmeisenä sitä, että valikoidessaan julkisuuteen tuomansa näkökulmat media tukee tiettyä - kenties kätkettyä - asennetta ja todellisuuden representaatiota.
Oletus joukkoviestimien riippumattomuudesta suhteessa kolmeen valtiomahtiin vaikuttaa kyseenalaiselta myös, kun huomio kiinnitetään uutistuotannon lähteisiin. Esimerkiksi politiikasta kertovat uutiset perustuvat suuressa määrin poliitikoilta ja virkamieskunnalta saatuihin tietoihin. Viestinnän tutkimuksessa on huomautettu, että viestimet antavat luotettavina pidetyille lähteille etuajo-oikeuden julkisuuteen: edustavia ja uskottavia lähteitä käytetään mielellään, koska tällainen käytäntö helpottaa journalistien työtä. (Kunelius)
Toimiiko media niin kuin oikeuskirjallisuudessa esitetty argumentti olettaa sen toimivan?
Kuneliuksen mukaan keskustelu käy voimakkaana siitä, onko lehdistö julkisen vallan vahtikoira eli vallanpitäjien valvoja, sylikoira eli vallanpitäjien palvelija, rakkikoira eli yleisen kyynisyyden kasvattaja vai sirkuskoira, siis yleisön huomion epäolennaisuuksiin kiinnittävä toimija.
Pidän mahdollisena, että ajatus neljännestä valtiomahdista kolmen valtainstituution toimien valvojana saattaa perustua vanhentuneeseen valtafilosofiaan. Valtaa eivät yhteiskunnassamme nimittäin käytä ainoastaan valtioelimet. Ramonet'n mukaan valta ei ole enää paikannettavissa. Se ei näyttäydy meidän aikanamme vertikaalisena, hierarkkisena eikä autoritäärisenä tietyissä rakenteissa. Valta saattaa pikemminkin toteutua horisontaalisena ja verkkomaisena - sekä sellaisena yksimielisyytenä, joka saavutetaan tiedotusvälineiden kautta toteutettavalla manipuloinnilla.
Koska valta ei ole olemukseltaan yksinomaan poliittista vaan yhä suuremmassa määrin myös taloudellista, argumentoitaessa journalismin puolesta pitäisinkin aiheellisena, että media tulisi roolittaa myös muiden yhteiskunnassa tosiasiassa vaikuttavien valtarakenteiden objektiiviseksi kriitikoksi. Tältä pohjalta uudenlaiset kysymykset näyttäytyvät relevantteina. Voimme esimerkiksi kysyä, missä määrin talousuutiset täyttävät taloudellisen vallan vahtikoiran tehtävää?
Nähdäkseni viestinnän asemaa perustelevassa juridisessa argumentaatiossa esitetty näkemys joukkoviestinnän tehtävästä yhteiskunnassa on ainakin osittain idealistinen. Vaikka yhtenevyyksiä oikeuskirjallisuudessa esitetyn ajatuksen ja journalistisen praksiksen välillä kiistatta on, vallitsee idean ja käytännön välillä myös ilmeinen ero: aktuaalinen journalismi ja sen olemassaolon puolesta esitetty perustelu eivät lyö aina kättä.
Oikeuskirjallisuudessa ilmenevää käsitystä viestinnän roolista yhteiskunnassa on aiheellista pohtia myös tarkastelemalla kenttää, jossa viestintää harjoitetaan. Olennainen viestintään vaikuttava seikka on sen kaupallistuminen. Kellnerin mukaan mediakulttuuri on kapitalistisissa yhteiskunnissa suureksi osaksi "kaupallinen kulttuurimuoto". Se tuottaa tavaroita ja tähtää taloudelliseen voittoon.
Norman Fairclough pitää taloudellista rakennetta eräänä median käytäntöjä ja tekstejä ohjaavana tekijänä. Joukkoviestimet toimivat ankarassa taloudellisessa kilpailutilanteessa. Olipa kyse sitten kaupallisista tai ei-kaupallisista radio- tai televisioasemista tai lehtikustantamoista, jokainen niistä tavoittelee viime kädessä voittoa.
Tätä taustaa vasten mediatekstit on mahdollista tulkita kulttuuriteollisuuden tuottamiksi symbolisiksi kulttuurihyödykkeiksi. Ne "liikkuvat markkinoilla voitonpyynnissä ja ovat alttiina markkinapaineille". Toimiakseen tehokkaasti markkinoilla ohjelmien vetovoimaisuutta pyritään kasvattamaan. Käytännössä tämä ilmenee viihdyttävyyden lisäämisenä informatiivisuuden ja kasvatuksellisuuden kustannuksella.
Ramonet kysyy, millä tavalla viestinnän vastaanottajat voivat varmistua siitä, että viestimien välittämällä tiedolla ei pyritä tukemaan mediayhtiöiden intressejä pikemminkin kuin kansalaisten etua. Hän väittää määrättyjen viestimien toimintaa ohjanneen Persianlahden sodan kuluessa "enemmän lojaalisuus omistajaa kohtaan kuin uutisarvon kunnioittaminen".
Myös Fairclough'n mielestä tiedotusvälineiden diskurssia ohjaa epäsuorasti myös omistussuhteet.
Median rooli julkisen vallankäytön vahtikoirana ja siten demokraattisen yhteiskuntajärjestyksen turvaajana saattaa hämärtyä tilanteissa, joissa julkinen valta käsittelee asioita, joihin kytkeytyy viestintäyritysten intressit. Filosofisesti kiinnostava kysymys tällöin kuuluu: Jos median tehtävä on vallanjako-opin laajennuksen nojalla valvoa kolmen valtiomahdin toimintaa, mikä valvoo mediaa, kun se ei täytä tehtäväänsä?
Sananvapautta pidetään lähtökohtaisesti luovuttamattomana perusoikeutena. Tämä ei kuitenkaan tarkoita Mannisen mukaan sitä, että viestimissä saisi ilmaista mitä tahansa. Yhtäältä jokaiselta julkiseen keskusteluun osallistuvalta on perusteltua odottaa toisen henkilön kunnian ja yksityiselämän kunnioittamista. Toisaalta sananvapauden harjoittamiseen liittyy olennaisena osana velvollisuuksia ja vastuu. Näistä syistä johtuen sananvapauden virheellisestä harjoittamisesta voidaan säätää mm. rangaistuksia.
Ilmaisuvapauden luovuttamattomuutta korostaa periaate, jonka mukaan sananvapaus on pääsääntö ja sen rajoittaminen poikkeus. Siksi sananvapauden rajoitukset tulisi Mannisen mielestä säätää tarkkarajaisesti ja täsmällisesti. "Yhtä tärkeää on tulkita säädettyjä rajoituksia supistavasti, kuten Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on ratkaisukäytännössään vakiintuneesti korostanut..."
Manninen pitää tärkeänä sitä, että viestejä tulkitaan suvaitsevasti. Tapauksissa, joissa yksittäisen viestin epäillään olevan sisällöltään lainvastainen, tulkinnan kohteena ei näin ollen ole ainoastaan asianomainen lain säännös vaan keskeisesti myös itse viesti. Viestistä ei tee lainvastaista yksinomaan se, että sen sisältö ehkä loukkaa, järkyttää tai hämmentää jotain tai viesti on liioitteleva, poleeminen tai hyökkäävä. Suvaitsevaa tulkintaperiaatetta on sovellettava kaikkiin viesteihin ja ilmaisutapoihin, kuten satiireihin ja pakinoihin.
Ratkoessaan kunnianloukkauskysymyksiä Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on noudattanut Mannisen mukaan oikeuskäytännössään erottelua tosiasioita koskevien väitteiden ja niiden perusteella esitettyjen mielipiteiden välillä. Mielipiteet eroavat faktaväitteistä siinä, että mielipiteiden totuusarvoa on mahdotonta osoittaa oikeudenkäynnissä. Arvoarvostelmien esittämistä ei pidä tuomita, mikäli arvostelu nojaa riittäviin tosiasioihin eikä arvostelun ainoa tai selvä tarkoitus ole jonkun loukkaaminen.
Sama tuomioistuin on Mannisen mukaan korostanut lisäksi sitä, että julkisen vallan tulisi pidättäytyä rikosoikeudellisista keinoista silloin, kun käytettävissä on muita mahdollisuuksia puuttua perusteettomaan arvosteluun.
Vaikka sananvapautta ei pääsääntöisesti rajoitetakaan, määrättyjen ehtojen vallitessa vapautta on mahdollista kaventaa. (Manninen) Poikkeuksen sananvapauden koskemattomuudesta tai luovuttamattomuudesta tekevät tietyssä asemassa toimivat henkilöt muiden vastuidensa vuoksi. Esimerkiksi sotilaille ja virkamiehille kuuluu lähtökohtaisesti sananvapaus perusoikeutena. Heidän sananvapauttaan on kuitenkin mahdollista rajoittaa niiden perusteiden mukaisesti, joilla perusoikeuksia yleisestikin voidaan rajoittaa. Lisäksi eräisiin ammattiryhmiin kuuluvien ilmaisuvapaus suhteessa toisten ihmisten asioihin on rajallinen. Näihin ryhmiin lukeutuvat mm. asianajajat, lääkärit ja papit, joita kaikkia sitoo laissa määrätty vaitiolovelvollisuus.
Vaikka virkamiehillä on periaatteellinen ilmaisuvapaus, heiltä on virkatehtävien ja virastonsa toimialaan kuuluvien asioiden yhteydessä mahdollista Mannisen mukaan "vaatia sellaista asianmukaisuutta ja asiallisuutta sekä erinäisten sellaisten sopivuusvaatimusten täyttämistä, jotka voivat johtua ennen muuta kyseisen viraston perustehtävien laadusta". Virkatehtävien tai viraston alaan kuulumattomien asioiden suhteen virkamies saa ilmaista näkemyksiään kuten muutkin kansalaiset.
Perustuslain mukaan sananvapaudesta on mahdollista säätää täsmällisemmin erillisellä lailla. Sananvapauden käyttöä koskeva "käyttöohje" on Laki sananvapauden käyttämisestä joukkoviestinnässä (460/2003). Lain tarkoitus on rajoittaa sananvapauden käyttämistä määrätyissä, laissa mainituissa tilanteissa. Lain tarkoitus ei kuitenkaan ole rajoittaa sananvapautta sinänsä. Tässä mielessä erityislaki on jatkumoa perustuslailliselle sananvapaudelle, ei ristiriidassa sen suhteen. Järjestysmääräysten omaisten säännösten säätämistä voidaan pitää tarpeellisena, sillä sananvapauden käyttäminen joukkoviestinnässä ei voi kaikin osin olla täysin vapaata. (Niiranen & Sotamaa)
Perustuslain sananvapautta käsittelevän pykälän tavoin myös sananvapauslaki on luonteeltaan väline- ja sisältöneutraali. Erityislain sääntely on näin ollen periaatteiltaan samanmuotoista riippumatta siitä, levitetäänkö sanomaa painettuna viestintänä, verkkojulkaisuna, televisiossa tai vaikkapa radiossa. Laki koskee joukkoviestintää lähtökohtaisesti kaikissa tilanteissa, joissa viesti välitetään yleisölle jotain apuvälinettä käyttäen. Toisaalta laki koskee kaikentyyppistä aineistoa - niin toimituksellista ja tekijänoikeudetonta aineistoa kuin yksistään kaupallisia viestejä sisältäviä julkaisujakin.
Sananvapauslain 2 §:ssä selvennetään keskeisiä laissa käytettäviä käsitteitä. 1 momentin 2-kohdan mukaan verkkoviesti tarkoittaa "radioaaltojen, sähköisen viestintäverkon tai muun vastaavan teknisen järjestelyn avulla yleisön saataville toimitettua tietoa, mielipidettä tai muuta viestiä". Käytännössä määritelmän piiriin kuuluvat ainakin radio- ja televisio-ohjelmat sekä avoimet sivut sähköisessä tietoverkossa eli internetissä. Internetin avoimissa keskustelu- ja uutisryhmissä (irc, news, chat) luettevat yksittäiset puheenvuorot, mielipiteet ja tiedot ovat laissa tarkoitettuja verkkoviestejä. (Niiranen & Sotamaa)
Uusmedia-alan kannalta on olennaista ero, joka vallitsee yhtäältä verkkoviestin ja toisaalta lain saman momentin 6-kohdassa määritellyn verkkojulkaisun välillä. Verkkojulkaisulla tarkoitetaan "julkaisijan tuottamasta tai käsittelemästä aineistosta aikakautisen julkaisun tapaan yhtenäiseksi laadittua verkkoviestien kokonaisuutta, jota on tarkoitus julkaista säännöllisesti".
Verkkoviestin ja verkkojulkaisun välinen suhde muistuttaa julkaisun ja aikakautisen julkaisun välistä suhdetta ns. printtimediassa: verkkojulkaisun lukija voi olettaa sen ilmestyvän säännöllisesti. Yksityishenkilöiden kotisivut on laissa asetettu eri asemaan - kevyemmän sääntelyn piiriin - kuin yritysten kotisivut ja säännöllisesti ilmestyvät verkkojulkaisut. (Niiranen & Sotamaa)
Lain 4 §:ssä säädetään vastaavasta toimittajasta. Häntä voidaan kutsua myös päätoimittajaksi. Vastaavan toimittajan tehtävät määritellään 4 §:n 3 momentissa: hän johtaa ja valvoo toimitustyötä. Päätoimittaja päättää aikakautisen julkaisun, verkkojulkaisun ja ohjelman sisällöstä. Lakitekninen termi 'sisältö' tulee tässä yhteydessä ymmärtää laajasti. Sillä viitataan kaikkeen esimerkiksi lehdessä olevaan toimitukselliseen ainekseen, ilmoitus- ja mainosmateriaaliin sekä muuhun lehteen liittyvään aineistoon.
Verkkojulkaisuun taas kuuluvat sisällön osalta julkaisijan tuottama ja käsittelemä aines. Määritelmän perusteella verkkojulkaisun vastaavan toimittajan sisällölliseen johto-, valvonta- ja päätösvaltaan ei kuulu sellaisen verkkoviestin sisältö, joka on lähetetty internetin uutis- tai keskustelupalstalle. (Niiranen & Sotamaa)
Tehtävässään toimivan päätoimittajan valtaa ei voida riistää häneltä. Vaikka suuressa viestintäorganisaatiossa päätoimittajan vastuita olisi käytännössä delegoitu alemman tason päälliköille, tämä ei heikennä vastaavan toimittajan valtaa. Lopullinen päätösvalta kaikissa sisältöä koskevissa kysymyksissä pysyy toimitustyötä johtavalla henkilöllä.
Käytännössä tämä merkitsee sitä, että päätoimittaja vastaa sisällöstä silloinkin, kun hän mahdollisesti saisi organisaationsa ylemmän tason tai ulkopuolisen toimijan ohjeita sisällön suhteen. Konfliktitilaneessa päätoimittaja voi nojata lain suomiin oikeuksiinsa ja sivuuttaa sisältöä koskevat määräykset, vaikka ne annettaisiin päätoimittajalle työnantajan direktio-oikeuteen vetoamalla.
Sen vastapainona, että päätoimittajalla on valta päättää julkaisun sisällöstä, hänellä on myös vastuuta. Viime kädessä vastuu voi johtaa rikosoikeudelliseen seuraamukseen. Lain 12 §:ssä säädetään rikoksen tekijän ja rikokseen osallisen vastuusta, 13 §:ssä päätoimittajarikkomuksesta. (Niiranen & Sotamaa)
Uusimedia-alan kannalta voidaan huomauttaa, että vaikka internetin avoimet keskustelupalstat on jätetty lain sääntelyn ulkopuolelle, niitä koskevat asianomaiset rikos- ja vahingonkorvausoikeudelliset säädökset. Vaikka portaalin tai keskustelupalstan ylläpitäjä tai verkkojulkaisun päätoimittaja ei varsinaisesti olekaan vastuussa yksittäisen keskustelupalstalle lähetetyn viestin sisällöstä, sivuston ylläpitäjä saattaa joutua rikosoikeudelliseen vastuuseen, jos hän sallii verkkosivua käytettävän laittoman aineiston levittämiseen. Tämä seikka pakottaakin sivujen ylläpitäjät käytännössä seuraamaan sivustoilla käytävää keskustelua. (Niiranen & Sotamaa)
Sananvapauslain 16 §:n mukaan julkaisu- ja ohjelmatoiminnassa mukava olevan ei lähtökohtaisesti tarvitse paljastaa viestin laatijaa eikä lähteen henkilöllisyyttä. Säännös on välineneutraali. Siten se koskee yhtä lailla aikakautista julkaisua, verkkojulkaisua ja ohjelmaa kuin yksittäistä julkaisuakin, kuten kirjaa ja verkkoviestiä. (Niiranen & Sotamaa)
Oikeus tietolähteen suojaan on viestin laatijalla, julkaisijalla sekä ohjelmatoiminnan harjoittajalla. Anonyymiin ilmaisuun - siis viestin laatijan salaamiseen - ovat oikeutettuja julkaisija ja ohjelmatoiminnan harjoittaja. Oikeus ei kuitenkaan ole rajaton. Suoja on mahdollista murtaa määrättyjen edellytysten vallitessa esitutkinnassa tai oikeusistuimessa.
Jos verkkoviesti on sisällöltään lainvastainen, anonyymin kirjoittajan jäljille voidaan päästä pakkokeinoin. Viranomainen ja asianomistaja voivat vaatia verkkoviestin lähettäjän tunnistamistietojen paljastamista. Tuomioistuimella on mahdollisuus määrätä luovutettavaksi tunnistamistiedot, jos viestin välittämistä yleisön saataville voidaan pitää lainvastaisena. Käytännössä tunnitamistiedoilla tarkoitettaneen tietoa, mistä sähköisestä osoitteesta verkkoviesti on tietojärjestelmään tullut. (Niiranen & Sotamaa)
Risto Kunelius kuvaa uusmedian vaikutusta todellisuuteen:
"Verkostoituminen muuttaa vähitellen myös (joukko)viestinnän kuluttajan asemaa. Kun verkostomaisessa rakenteessa viestin selvä alkuperä (joka ennen oli suhteellisen suuri instituutio) on entistä hämärämpi, käy viestinnän luotettavuus entistä hankalammaksi. Tässä on kyse sananvapauden karttumisesta, sillä - kuten lukuisat esimerkit Internetin käytöstä laittomuuksiin ja moraalittomuuksiin kertovat - verkostoitunutta viestintärakennetta on todella vaikea valvoa ja kontrolloida. Toisaalta kyse on juuri luotettavuuden ongelmasta: mihin enää voi luottaa?"
Lainaus ilmentää kiteytetysti digitaalisen median ja viestinnän murroksen monimutkaista vaikutusta siihen, kuinka sananvapaus mielletään ja miten se toteutuu yhteiskunassamme. Viestinnän kenttä on muutosten vallassa. Sananvapautta harjoitetaan meidän päivinämme erilaisten haasteiden ja mahdollisuuksien keskellä.
Fairclough, Norman: Miten media puhuu. Alkuteos Media Discourse. Suom. Virpi Blom & Kaarina Hazard. Vastapaino. Tampere. 1997.
Jyränki, Antero: Uusi perustuslakimme. Iura nova. Turku. 2000.
Kellner, Douglas: Mediakulttuuri. Alkuteos Media Culture. Cultural studies, identity and politics between the modern and the postmodern. Suom. Riitta Ojanen ja työryhmä. Osuuskunta Vastapaino. Tampere. 1998.
Kunelius, Risto: Modernin myyntitykit. Journalistisen professionaalisuuden pulmat ja haasteet. - Viestinnän jäljillä. Näkökulmia uuden ajan ilmiöön. Toim. Ullamaija Kivikuru, Risto Kunelius. 1. painos. Werner Söderström Oyj. Helsinki. 1998, s. 207-229.
Kunelius, Risto: Viestinnän vallassa. Johdatus joukkoviestinnän kysymyksiin. 5. uudistettu painos. Werner Söderström Osakeyhtiö. Helsinki. 2003.
Luostarinen, Heikki: Vahvojen asialla? Julkisuuden hallinnan mekanismit ja journalismin itsenäisyys. - Viestinnän jäljillä. Näkökulmia uuden ajan ilmiöön. Toim. Ullamaija Kivikuru, Risto Kunelius. 1. painos. Wernern Söderström Oyj. Helsinki. 1998, s. 189-206.
Manninen, Sami: Sananvapaus ja julkisuus (PL 12 §). - Perusoikeudet. Pekka Hallberg, Heikki Karapuu, Martin Schein, Kaarlo Tuori, Veli-Pekka Viljanen. Oikeuden perusteokset. Werner Söderström Lakitieto Oy. Helsinki. 1999, s. 387-417.
Niiranen, Valtteri & Sotamaa, Petteri: Sananvapauslain käsikirja. WSOY Lakitieto. Helsinki. 2003.
Ramonet, Ignacio: Median tyrannia. Ranskankielinen alkuteos La Tyrannie de la communication. Suom. Jouni Kuurne. Toinen painos. WSOY. Helsinki. 2001.
Scheinin, Martin: Uskonnon ja omantunnon vapaus (PL 11 §). - Perusoikeudet. Pekka Hallberg, Heikki Karapuu, Martin Schein, Kaarlo Tuori, Veli-Pekka Viljanen. Oikeuden perusteokset. Werner Söderström Lakitieto Oy. Helsinki. 1999, s. 353-386.
Kirjoitus on lyhennetty versio harjoitustyöstäni, jonka kirjoitin TKK:n Julkisoikeuden kurssin laajennusosan suoritusta varten.