Puhuessamme maallisesta siunauksesta olennainen kysymys koskee edellytyksiä, joiden vallitessa Jumalan ajatellaan siunaavan ihmisiä. Opillisen väitteen 'Jumala siunaa ihmisiä maallisella hyvällä' taustaedellytysten hahmottaminen paljastaa merkityksellisiä piirteitä opillisesta kokonaisuudesta (eli teologiasta), jonka puitteissa väite esitetään.
Luterilaisesta katsantokannasta käsin Jumalan siunauksena voidaan pitää esimerkiksi sitä, mitä Luoja meille lahjoittaa. Hän antaa elämän, ruumiin ja sen kaikki jäsenet, terveyden, kodin, vaatetuksen, ruoan jne. Näihin teemoihin viitataan uskontunnustuksen ensimmäisessä uskonkohdassa. Lutherin katekismuksissa on aiheesta kuvaavaa opetusta.
Jumala lahjoittaa kaikki luomisen hyvät siksi, että hän rakastaa ihmisiä. Maallinen hyvä ei siis virtaa luoksemme minkään vaihtokaupan myötä. Maallisen hyvän määrä meidän elämässämme ei riipu siitä, kuinka uskollisesti me jaamme kymmenyksiä. Oletus, että Jumalan lahjoittaman hyvyyden määrä riippuu vaihtokaupasta, jossa me annamme jotain Jumalalle tai lähimmäisillemme, perustuu luterilaisen teologian valossa joko virheelliseen käsitykseen Jumalan lahjoittavan rakkauden luonteesta tai kristinuskolle vieraaseen argumentaatiorakenteeseen.
Uuden testamentin sanoin Jumala antaa aurinkonsa paistaa niin hyville kuin pahoillekin. Vaikka linnut eivät kylvä eivätkä leikkaa (ts. ne eivät tee työtä), taivaallinen Isä pitää niistä huolen. Luojan hyvyys, josta osoituksena on koko luodun todellisuuden ylläpitäminen, kohdistuu luomakuntaan kokonaisuudessa.
Luojan hyvyys ei siis tunne rajoja. Hyvyys ei jätä ketään vaikutuspiirinsä ulkopuolelle. Jumalan hyvyys ei virtaa vain kymmenyksiä antaville. Luomisen hyviä ei ansaita tarjoamalla Jumalalle tekoja. Luojan lahjoja ei lisätä kymmenyksillä eikä millään muillakaan teoillamme, koska ajallisen hyvän lähde on - kuten totesin - yksinomaan Jumalan rakkaus.
Edellä esittämääni liittyen ajatus maallisen siunauksen lisääntymisestä antamisen myötä lausutaan nähdäkseni sellaisen teologian puitteissa, joka poikkeaa olennaisesti omastani. Kyseisellä tavalla ajattelevan ihmisen näkemys yhtäältä siitä, mikä on ensimmäisen uskonkappaleen sisältö, ja toisaalta siitä, mitä 'taivaan Isän rakkaus meitä kohtaan' merkitsee, eivät vastaa omiani.
Kokonaan toinen kysymys on, kuinka me tämän maailman sisäisillä, inhimillisillä teoilla lisäämme ajallista hyvinvointia. Tällaisissa toimissa on kyse ihmisten toisilleen tekemistä teoista. Tämän alueen kysymykset kuuluvat etiikan alueelle. Eettisesti hyvän teon kriteeri on kultainen sääntö: rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.
Jos maallisia asioita tarkastellaan etiikan puitteissa, minulle on epäselvää, miksi niistä puhuttaessa argumentaatiorakenteessa täytyy viitata Jumalaan. Etiikan alueella väite, jonka mukaan Jumala siunaa antavaa ihmistä, ei ilmennä kovin vahvaa yhteiskuntapoliittista otetta. Etiikan argumentaationhan pitää olla relevanttia jokaiselle riippumatta hänen vakaumuksestaan.
Ihmisen motivoiminen kymmnenysten antamiseen eli tekemään hyviä tekoja siitä saatavan palkkion toivossa (esim. "Jumala siunaa sinua, jos annat kymmenykset") on etiikan kannalta puhdasta laskelmointia. Ainakaan kultaisen säännön perusteella näin motivoitu toiminta ei ole moraalisesti oikein, koska tekoa ei tehdä yksinomaan moraalisista motiiveista eli halusta tehdä hyvää lähimmäiselle.
Tämä huomautus viittaa vakavaan ongelmaan, joka mainitussa antamisen motivoinnissa piilee. Jos sanomme Jumalan palkitsevan em. laskelmoidun toiminnan, väitämme Jumalan siunaavan epämoraalisesti toimivaa ihmistä juuri siksi, että ihminen toimii epämoraalisesti. Tällöin palkintona ymmärretty siunaus ei seuraisikaan kymmenysten antamisesta sinänsä vaan viime kädessä siitä, että ihminen ei noudata luomisessa häneen istutettua moraalikoodia. Todellisuus pakottaisi meidät pelaamaan demonista peliä, jossa palkinto ei tulisi meille "hyvästä teosta" vaan siitä, että rikomme kristillisenä pidetyn moraalin.