Evankelisluterilaisessa kirkossa käytävä työyhteisöongelmien ratkaisemista koskeva keskustelu ilmentää kiusallisella tavalla yksiulotteista käsitystä kirkon identiteetistä. Kirkko mielletään yksinomaan julkisoikeudelliseksi yhteisöksi, jonka toimintaa yhteiskunnan pelisääntöjen tulisi yksipuolisesti ohjata. Keskustelua olisi välttämättä laajennettava teologisesti perusteltuun suuntaan.
Viime syksynä kirkon "pää-äänenkannattajassa", Kotimaa-lehdessä (8.9.2006) pohdittiin, millä tavalla erään tuomiokapitulin olisi tullut toimia kirkkoherran virkasuhteen päättämiseen liittyvässä tapauksessa.
Kahden juristin näkemykset mahdollisista ratkaisumalleista poikkesivat toisistaan. Yhteistä esitetyille käsityksille kuitenkin oli, että molemmat keskustelijat tarkastelivat käsillä ollutta asiaa oikeudellisen kielipelin tarjoamassa viitekehyksessä. Tulkintakehyksen mukaisesti lukijoille esiteltiin kirkkolain säännöksiä, joiden pohjalta ongelma olisi pitänyt ratkaista.
Pappisvirkaa hoitavan kurinpitomenettely vastaa loogiselta muodoltaan menettelyä, jossa mikä tahansa työnantaja määrää missä tahansa työ- tai virkasuhteessa toimivalle hallintoseuraamuksen esimerkiksi työpaikalla ilmenneen asiattoman käyttäytymisen johdosta. Kurinpitomenettelyä sekä työ- ja virkasuhteen päättämistä sääntelevät oikeussäännöt ovat asiallisesti kontingentteja, ei-välttämättömiä.
Lainsäädännön kontingentti luonne tarkoittaa, että mikään juridinen tekijä sinänsä ei pakota asian ratkaisijaa tekemään juuri määrättyä päätöstä kulloinkin käsillä olevassa tapauksessa. Lainsäädännön luonne ilmenee säännösten kielellisissä muotoiluissa, kuten siinä, että työntekijä "voidaan erottaa". Laki siis mahdollistaa pappisvirkaa hoitavan henkilön erottamisen tai erottamatta jättämisen. Mutta lainsäädäntö itsessään ei edellytä kumpaakaan.
Yhteiskuntasysteemillemme on ominaista moraalisesti perusteltu näkökanta, jonka mukaan oikeusjärjestyksen rikkomista seuraa rangaistus. Tämän rangaistuksen langettaa laillinen tuomioistuin. Juuri tämä seikka kieltää rangaistuksen langettamisen tuomioistuininstituution ulkopuolella. Muualla kuin laillisen tuomioistuimen piirissä langetettu seuraamus olisi yksityisrangaistus eli kosto.
Tätä taustaa vasten ajatellen kirkkolain mahdollistamassa ja tuomiokapitulin toimeenpanemassa kurinpitomenettelyssä sinänsä ei ole kyse työntekijään kohdistuvasta oikeudellisesta seuraamuksesta. Säännökset ilmentävät oikeudellisesti hyväksyttyjä, mutta tosiasialliselta luonteeltaan moraalisia seuraamuksia moitittavasta käyttäytymisestä.
Jos kurinpitomenettelyssä on kyse moraalisesta seuraamuksesta, kurinpitoseuraamus on moraaliyhteisön reaktio virheeseen, jonka yhteisö katsoo jäsenensä tehneen. Siten pappisviran hoitajan osakseen saama kurinpitoseuraamus ilmentää yhteisössä vallitsevaa moraalia.
Kirkossa käytävä keskustelu työntekijöille määrättävistä seuraamuksista on sinänsä kiinnostavaa. Keskustelu nimittäin paljastaa, millä tavalla keskustelijat olettavat kirkon näkymättömän olemuksen vaikuttavan kirkon näkyvään olemukseen, kuinka kirkon usko ilmenee kirkon toiminnassa.
Kun kirkollisen työelämän ongelmien ratkaisut nähdään tästä näkökulmasta, voidaan ymmärtää, kuinka tärkeää keskustelua määrittävän näkökulman laajentaminen on. Pelkkä julkisoikeudellinen kysymyksenasettelu ei riitä. Keskustelu edellyttää teologista kontribuutiota, jossa keskeisiä teemoja ovat ainakin oppi kirkosta (ekklesiologia) ja oppi Jumalan kahdesta hallintavallasta (regimenttioppi).
Kirjavainen, Heikki: Moraali, motivaatio ja yhteiskunta. Johdatus eräisiin motivaatioteoreettisen sosiaalietiikan keskeisiin ongelmiin. STKSJ 199. Helsinki. 1996.