-Mitä me sitten täällä tehdään?
-Luultavasti ei mitään, mutta ei sentään ruveta rikkomaan paikkoja. :)
Tieteellisten artikkelien ja kirjojen loppuun on tapana lisätä kirjallisuusluettelo, josta selviää, mihin niissä esitetyt väitteet omien tutkimusten lisäksi perustuvat. Samalla tavalla myös ihmisen ajatuksilla ja maailmankuvalla on taustansa ja inspiraation lähteensä. Tähän olen koonnut listan joistakin kirjoista ja muista lähteistä, joita olen vuosien varrella lueskellut, ja jotka ovat tehneet erityisen vaikutuksen. Suosittelen kaikkia lämpimästi jokaiselle ajattelevalle ihmiselle! :)
Kirjat eivät ole mitenkään järjestyksessä, mutta listan ensimmäiset ovat minulle läheisimpiä. Lista on vielä lyhyt, mutta täydennän sitä sitä mukaa, kun mieleeni tulee lisättävää ja aika antaa myöten.
Olen aina ollut luontoihminen, ja siksikin Linkolan ajatukset tuntuvat erityisen läheisiltä. Olen lukenut kolme hänen kirjoistaan: hänen 60-luvulla kirjoittamistaan esseistä kootun Unelmat paremmasta maailmasta , 70-luvulla ilmestyneen Toisinajattelijan päiväkirjasta ja 1989 ilmestyneen Johdatus 1990-luvun ajatteluun . Linkola on erinomainen kirjoittaja, terävä ajattelija ja näkijä. Tavallisesti parhaat näköalat saa katsoessaan tapahtumia sivusta, ulkopuolelta, ja se pätee myös häneen. On hämmästyttävää, kuinka monet vuosikymmeniä sitten kirjoitetut ajatukset tuntuvat edelleen niin tuoreilta ja ajankohtaisilta, ja kuinka hän on nähnyt monet asiat jo kauan ennen muita. Luonnon hyvinvoinnin lisäksi Linkola kantaa huolta myös ihmisen hyvinvoinnista, sekä fyysisestä että henkisestä. Seuraava lainaus on hänen kirjoittamastaan itsenäisyyspäivän puheesta vuodelta 1967:
50-vuotias Suomi - maa, jossa ihmiset jo koulun penkillä piiskataan ja pelotellaan puolikuoliaiksi uhkailemalla nykyajan kiristyneillä vaatimuksilla, jossa koulutusyhteiskunta, kilpailuyhteiskunta vaatii yhä huimaavampaa suorituskykyä, yhtä pilviä hipovampaa koulutustasoa [...] Ne, jotka eivät halua pingoittaa ja läähättää, vaan elää ja tulla onnellisiksi, se sysää syrjään ja polkee jalkoihinsa. [...] Etkö tosiaan ymmärrä, ettei ihminen ole muurahainen eikä mehiläinen - yhtä paljon kuin yhteyksiä toisiin ihmisiin hän tarvitse yksinäisyyttä ja rauhaa, pimeää ja hiljaisuutta voidakseen elää täysipainoista elämää.
Linkolan syksyllä 2004 ilmestynyt kirja Voisiko elämä voittaa osoittaa elämänsuojelijan kynän säilyttäneen teränsä. Kirja on aikaisempien tapaan laaja kokoelma eri julkaisuissa ilmestyneitä kolumneja ja kirjoituksia, jotka ruotivat maailman luonnonvaroja ennätysvauhtia kuluttavan ja muita lajeja ennennäkemättömällä tavalla tuhoavan järjestelmän järjettömyyttä. Kirjan alkuosa keskittyy suomalaisten metsien tilaan, jonka Linkola tuntee vuosikymmenien kokemuksella, sen jälkeen mukana on kirjoituksia erilaisista ympäristöön ja maailmaan tapaan liittyvistä aiheista aina WTC:n iskuun asti, johon liittyvässä kirjoituksessa hän ihmettelee iskusta noussutta kohua.
Mutta kuolleet eivät olleetkaan ihmisiä yleensä, vaan amerikkalaisia, eivätkä edes keitä tahansa amerikkalaisia, vaan aikakauden ylivertaisen Jumalan, Dollarin, pappeja ja papittaria. [...] New Yorkissa iskivät yhteen kaksi jumalaa, Allah ja Dollari.
Linkolan muistelmia ja kokemuksia vuosikymmenien varrelta on erityisen antoisaa lukea, ja hän suree suomalaisen sivistyneistön (josta hän itsekin polveutuu) alennustilaa, häviämistä materialismia palvovan roskajoukon alle. Rahanpalvonnan ajan koittamisen lienee jokainen uutisia seurannut huomannut talousuutisten painoarvon jatkuvasta noususta ja entistä tiiviimmästä taloudellisten tunnuslukujen seurannasta. Rahvaan nykytilan Linkola tiivistää osuvasti:
Kun pääkaupungissa vuosi tai pari sitten avatiin uusi tavaratalo nimeltä Gigantti, joka lupasi monenvärisiä välineitä sikahalpaan hintaan 9:90, 99:90 ja 999:90, parkkikenttien peltikuoriaislautat ulottuivat taivaanrantaan, ja niiden lomassa kiemurtelevat kymmentuhantiset ihmisjonot löivät laudalta kaikki vanhan kunnon Neuvostoliiton ennätykset. Kun katselin noita lehtikuvia, huulilta purkautui tuskainen parahdus: ei demokratiaa, taivaan tähden, ei demokratiaa! Ei yleistä äänioikeutta, ei ikinä! Ei, ei, ei!
On myös mielenkiintoista lukea hänen osuvaa analyysiään monista 90-luvun ilmiöistä aina kasvissyönnistä kettutyttöihin. Hän on myös omistanut kaksi lukua aiheelle "Naiset elämänsuojelijoina", joissa hän kiinnittää huomiota naisten vallitsevaksi nousseeseen painoarvoon ympäristönsuojelun saralla ja kirjoittaa omakohtaisesta kokemuksesta naisten taipumuksesta jaksaa miehiä helpommin kulkea ystäviensä vierellä silloinkin, kun nämä ovat vaipuneet masennuksen kuiluun.
Luonnon puolustamisen rinnalla Linkola jaksaa kantaa huolta myös ihmisen henkisestä hyvinvoinnista. Nykyinen "hyvinvoinnin" tavoittelu kun ei sitä ainakaan lisää:
Sellaisten väärien jumalien kuin talouskasvun,
tehokkuuden ja kilpailun alle
on hautautunut ainoa todellinen ja järjellinen yhteiskunnan
päämäärä, kansalaisten hyvä elämä. [...]
Kansalaisen ja koko yhteiskunnan viihtyvyyden, onnellisuuden ja
tulevaisuudenuskon ainoat mittarit ovat
-itsemurhien määrä
-psykiatristen palveluiden ja psyykenlääkkeiden tarve
-huumeiden ja alkoholin tarve
-sukupuolten välisten liittojen pysyvyys eli eron aiheuttamien
tuskatilojen määrä
-sukupolvien välisen kiinteyden ja lämmön aste
-kansalaisten keskinäisen sovun ja kunnioituksen aste sekä
-ympäristön laatu.
Kirjan loppuosa keskittyy toimenpideohjelmiin kohti tuhoa kulkevan yhteiskunnan suunnan kääntämiseksi sopusointuun luonnon kanssa.
Olen erityisen innostunut rakkaan kesämökkini kunnostuksesta, joten kirja oli siksikin erityisen valaisevaa luettavaa. Sen tiedoista on hyötyä myös asunnon ostoa harkitessa. Minulla on kalliinpuoleinen harrastus, asuntojen keräily, joten tiedon lisäys siltä alalta ei ole koskaan pahitteeksi. :)
Vuonna 1997 kirjoitettu Talotohtori pitää sisällään Kailan pitkän uran aikana kootun kokemuksen rakennusten korjauksesta. Siinä on tuhdisti tietoa omaa taloaan ylläpitävälle ja remontoivalle, ja mikä parasta, järjen käyttö on sallittu. Kannattaa lukea, ennen kuin tekee talolleen mitään. :) Kaila puolustaa monia vanhoja hyväksi havaittuja ratkaisuja, kuten korkeita sokkeleita kissaluukkuineen, ja käyttää paljon sivuja erilaisten materiaalien vertailuun. Minulle esimerkiksi oli uutta, ettei mineraalivilla sovi monestakaan syystä yhteen puurakenteiden kanssa, vaan on syytä käyttää jotakin orgaanista materiaalia.
Suomalaista kansanrunoutta, josta suuri osa on Mateli Kuivalattaren luomusta, vaikkei Lönnrot häntä kirjassa nimeltä mainitsekaan. Kanteletar on mielestäni aivan suotta jäänyt Kalevalan varjoon. Siinä on eri tilanteisiin liittyviä lyhyitä runoja, eikä pitkää tarinaa, kuten Kalevalassa. Runouden korkea taso ja rikas kieli tekivät todella vaikutuksen, kun opus ensimmäistä kertaa käsiini osui. Miksi nykyinen suomen kieli on niin kuivaa? Runojen sävy on aidointa suomalaista mielenmaisemaa: "Oisinpa kuollut kuusiöisnä".
Mahtava kuvateos, jonka tekijät esittelevät puiden merkitystä suomalaisille ja sukulaiskansoille pääasiassa muusta kuin nykyään niin hallitsevasta talouden näkökulmasta. Mukana on kuvia ja historiaa myös alkuperäiseen suomalaiseen uskontoon kuuluneista palvontapaikoista, joista monesta aggressiivisesti kristinuskoa levittänyt kirkko määräsi puut kaadettaviksi. Suuri maailmanpuu esiintyy myös suomalaisessa mytologiassa. Yhä vieläkin oman nimikkopuun istuttaminen olisi hyvä tapa. Hiilidioksidipäästöjen ollessa nykytasolla olisi tosin jokaisen syytä istuttaa kokonainen metsä.
Talouden ja muiden arvojen ristiriitaisuudesta malliesimerkkinä tulee mieleeni juttu Hesarista 10.9.2004, jossa juuri metsänsä avohakannut maisterisihminen puhuu hänelle tärkeistä luontoarvoista ja pahoittelee avohakattujen maidensa järkkyä ulkonäköä. Seuraavat lainaukset ovat hänen kommenttejaan:
Rakastan puita enkä voi elää puuttomissa maissa. Mutta metsää pitää hakata, sillä muutoin menee omaisuus. On hullu, jos jättää metsät mätänemään.
Rahalla en tee mitään. Suuret summat ovat maanneet siellä [pankkitilillä] minimaalisella korolla. Minähän en rupea tässä iässä bisneksiä harrastamaan. On ehdotettu, että osta lisää metsää, osta asunto ja osta mitä tahansa.
Olisikohan joskus syytä pysähtyä ja miettiä tekojaan kokonaisuutena?
Rooman klubin tilaama alkuperäinen Kasvun rajat-tutkimus lienee yksi tunnetuimpia ympäristönsuojeluun liittyviä kirjoja. Tai ainakin monet luulevat tuntevansa sen, sillä se on selvästikin myös kirja, josta levitetään paljon väärää tietoa. Rooman klubin väitetty tällä kirjalla ennustaneen maailmanloppua vuonna 2000 ja paljon muuta, mitä kirjassa ei sanota.
Kasvun rajat on tutkimus, jonka tarkoituksena on arvioida maapallon kestokykyä ja luonnonvarojen riittävyyttä kirjoitushetken (1972) kulutus- ja kasvuvauhdilla, sekä kestokyvyn riippuvuutta erilaisista muutoksista kulutuksessa, väestönkasvussa, tekniikan kehityksessä jne. Tutkimuksen tekijä on maailman kenties arvostetuimman teknillisen korkeakoulun MIT:n tutkijaryhmä, joka on kerännyt käsittelemistään aiheista paljon taustatietoa ja luonut niiden pohjalta laajahkon tietokonemallin, jossa tarkastellaan ajan mukana tapahtuvia muutoksia väestössä, luonnonvaroissa, saastumisessa, ravinnossa ja teollisuustuotannossa, sekä niiden keskinäistä riippuvuutta. Se ei ole ennustus (mitä korostetaan kirjassa moneen kertaan), vaan tarkoitus on hahmottaa ilmiöiden välisiä riippuvuussuhteita ja saada suuruusluokka-arvioita sille, kuinka kauan kasvu voi jatkua.
Matematiikasta on tuttua, että eksponentiaalinen kasvu rajatussa ympäristössä on lyhytikäinen ilmiö, ja samaan tulokseen päätyvät myös Kasvun rajojen tekijät. Kaikissa mallinsa versioissa he tulevat siihen tulokseen, että optimistisimmillakin oletuksilla kasvu loppuu ennen vuotta 2100. Useimmissa tapauksissa loppuminen tapahtuu ylilyönnin ja romahduksen kautta, kuten biologisissa systeemeissä käy jonkin eläinlajin ylittäessä maan kantokyvyn. Oletuksia muunneltiin ainakin tekniikan kehityksen, energian saatavuuden, luonnonvarojen riittävyyden, ruuantuotannon kasvun ja väestönkasvun suhteen.
Myönteistä 1970-luvun näkökulmaan tutustuessa näin jälkeen päin on, että moni silloinen uhka on ratkaistu. Uusiutumattomien metallivarojen kierrätys on nykyään aivan eri tasolla. Ympäristön saasteuhat olivat erilaisia: 1970-luvulla leviteltiin vielä esim. lyijyä, elohopeaa ja radioaktiivisia aineita ravintoketjuihin suhteellisen suruttomasti, eikä savukaasujen rikinpoistosta ollut tietoakaan. Samoin vesien rehevöitymistä teollisuuden ja yhdyskuntien päästöjen seurauksena ei paljoa mietitty. Huolestuttavaa sen sijaan on, että jatkuvan kasvun ihannoiminen ei ole niistä ajoista muuttunut, eikä kierrätyskään riitä estämään uusiutumattomien luonnonvarojen ehtymistä niiden kulutuksen kasvaessa eksponentiaalisesti. Minusta näyttää siltä, että ristiriita talouden ihanteiden ja ympäristön kestävyyden välillä on niin sovittamaton, ettei ole toivoakaan muutoksesta ennen kuin on pakko. :(
Rooman klubi on julkaissut myös osittain saman tutkijaryhmän tekemän päivityksen Kasvun rajoista . Englanninkielinen versio on nimeltään Limits to Growth: The 30-Year Update, joka on suomennettu nimellä Kasvun rajat : 30 vuotta myöhemmin.
Pula-aikana Toivo Rautavaara sai tehtäväkseen kirjoittaa kirjaan luonnonkasvien hyödyntämisestä mm. ruokana ja rehuna. Tuloksena oli klassikkoteos Mihin kasvimme kelpaavat, jonka ensimmäinen painos ilmestyi 1942, mutta josta on sittemmin otettu monta lisäpainosta. Omani on uudistettu versio vuodelta 1979.
Pieneen kirjaan sisältyy valtava määrä tietoa ja reseptejä erilaisten kasvien käytöstä. Oli järisyttävää huomata, että kesäinen suomalainen luonto on pullollaan ruokaa. Monista tavallisista kasveista, joita monia vieläpä pidetään rikkaruohoina, saa aikaan herkullisia aterioita. Kirjaa lukiessa pitää huomioida, että Rautavaara on ollut suurpiirteinen joidenkin kasvien myrkyllisyyden suhteen, ja itse ainakin jätän saniaisen versot ja vehkat rauhaan.
Villivihanneksista omiksi suosikeikseni ovat nousseet vuohenputki, nokkonen ja valkoapilan kukat. Lisäksi käytän usein villiminttua, suolaheinää, jauhosavikkaa, voikukkaa, poimulehteä ja vesiheinää lämpimien ruokien ja salaattien terästeenä. Mielenkiintoista oli myös saada tietää eräästä toisesta kasvikirjasta, etteivät monet rikkakasvimme edes ole alkuperäisiä luonnonkasveja, vaan esimerkiksi jauhosavikka on kivikautinen viljelykasvi, jonka esivanhempamme ovat tuoneet tullessaan. Rautavaara kehottaa kuivaamaan sen nuoret yksilöt visusti talteen heti, kun ne valtaavat perunamaan kesäsateen jälkeen.
Ekologian professori Ilkka Hanski on tullut tunnetuksi Etelä-Suomen metsiensuojelun puolestapuhujana, mutta hän on myös arvostetuimpia suomalaisia tutkijoita kansainvälisesti. Kutistuvassa maailmassa hän esittelee monipuolisesti ekologisen tutkimuksen tuloksia, jotka puolustavat yhtenäisten suojelualueiden lisäämistä niin Suomessa kuin muuallakin maailmassa. Samalla hän oikoo yleisiä väärinkäsityksiä luonnonsuojelusta. Teos on perusteellinen yhteenveto elinympäristöjen häviämisen vaikutuksesta eliölajien elämään.
Tiedon lisääntyminen antaa nöyryyttä suhtautumisessa luonnonsuojeluun. Ihmisen muokatessa ympäristään ahtaimmalle joutuvat pitkälle erikoistuneet lajit, jotka ovat riippuvaisia juuri tietynlaisesta elinympäristöstä. Ihmisen itselleen luomat ympäristöt, kuten viljelyalueet, tiet, rakennukset ja nurmikot, vievät tilaa muilta lajeilta ja pilkkovat niiden elinalueita. Pienetkin muutokset voivat olla yksittäisille lajeille kohtalokkaita, esimerkkinä vaikkapa muurahaissinisiiven kuoleminen sukupuuttoon Englannissa, kun sen elinalueiden ruoho kasvoi muutaman sentin liian pitkäksi. Ihmiselle tällainen nirsoilu on vaikeaa käsittää, koska olemme itse sopeutuva yleislaji, joka on myös ruokavalioltaan äärimmäisen joustava.
Hanskin erikoisalaa on eliöiden metapopulaatioiden kannanmuutosten matemaattinen mallinnus ajassa ja tilassa. Havaintojen kanssa vuorovaikutuksessa tehtävä mallinnus on tuonut ekologiaan täsmällisyyttä ja parantanut ymmärrystä lukuisten lajien säilymiseen vaikuttavista tekijöistä. Paikoitellen teksti on keskittymistä vaativaa luettavaa jopa hyvän matemaattisen peruskoulutuksen saaneelle fyysikolle. Korkeampaan matematiikkaan perehtyminen ei kuitenkaan ole välttämätöntä, vaan teos toimii ilmankin syventävänä ekologian oppimateriaalina.
Kutistuva maailma on enemmän tietokirja kuin suojelujulistus, mutta teoksen viimeinen luku pitäisi luetuttaa kaikilla nykylaajuisen tehometsätalouden kannattajilla. Hanski aloittaa luvun kuvaamalla retkeään eteläsuomalaisen luonnontilaisen metsän rippeille. Retkikuvauksen jatkoksi hän selittää kärsivällisesti, miksi julkisuudessa toistellut väitteet metsätalouden luonnonmukaisuudesta ja kestävyydestä eivät pidä paikkaansa. Tai onhan Suomen metsätalous puuntuotannollisesti kestävää, mutta puukuutioiden tehoviljelyn hintana on luonnontilaisen metsän kutistuminen pieniksi saarekkeiksi.
Metsäluonnon köyhtyminen ei ole herättänyt meillä suuria tunteita, sillä useimmille nisäkkäille ja monille linnuille myös talousmetsä sopii elinympäristöksi. Tehometsätaloudessa suurimpia kärsijöitä ovat vähemmän karismaattiset lajit, kuten sadat hyönteiset, käävät, jäkälät ja sammalet, jotka tarvitsevat luonnontilaista metsää. Vaikka oikean metsän palasia on jäljellä siellä täällä, monien pienikokoisten lajien leviämiskyky ei kanna kaukaisiin metsälaikkuihin asti. Mitä pienempi ja eristyneempi säästetty metsänsirpale on, sitä suurempi todennäköisyys siinä elävillä lajeilla on kadota.
Metsälakimme kirjoittajienkin olisi ollut tärkeää ymmärtää biologiantutkimuksen tosiasioita. Hanski muistuttaa, että lain mukaisesti hakkuissa säästettävät minikokoiset "avainbiotoopit" eivät alkuunkaan riitä turvaamaan luonnon monimuotoisuuden säilymistä. Toivottavasti seuraavalle lainsäädäntökierrokselle valitaan sellaiset päättäjät, jotka ovat tutustuneet biologian tutkimustuloksiin. Ainakaan uusin hallitusohjelma (2007) ei ole toiveitä herättävä.
Henkilökohtaisesti metsät ovat minulle läheisiä ja tärkeitä, ja ihmisten tietämättömyys metsistä ja luonnonsuojelusta tekee surulliseksi. Valistusta metsänkäsittelyn vaikutuksista tarvittaisiin valtavasti lisää. Eilen viimeksi (5.5.2007) olin mukana metsäretkellä tutkimassa, mitä lajeja löytyisi suojelemattomasta, mutta omassa rauhassaan viime vuosikymmenet olleesta Lohjan Kruotinojan lehtometsästä. Olihan siellä monipuolista metsälajistoa ja valtavasti lahopuuta, mutta alueen metsänkäyttöhistoria oli vähentänyt lajikirjoa jo kauan sitten. Vaikka olosuhteet nyt olivat suotuisat, vaateliaita lajeja löytyi vain vähän. Retkiopas oli sitä mieltä, että jos saman metsäpläntin sijainti olisi ollut lähempänä erämaita, vaikkapa Kainuussa, lajeja olisi löytynyt moninkertainen määrä.
Johdatus permakulttuuriin on muodoltaan enemmän vihkonen kuin kirja, mutta se esittelee hyvin permakulttuurin periaatteita. Tekstin lyhyyttä puoltaa sekin, että permakulttuurin ajatustapaan kuuluu ennen kaikkea oman havaintojen ja järjen käyttö. Teoksen ajatusmalleista monet tuntuivat heti omilta, sillä huomasin toimineeni jo valmiiksi niiden mukaan. Totutuista toimintatavoista poikkeaminen oli tuntunut välillä jotenkin epäilyttävältä, ja oli vapauttavaa huomata, että muut ovat minusta riippumatta päätyneet samanlaisiin lopputuloksiin.
Permakulttuuri tarkoittaa pyrkimystä mahdollisimman kestävään elämäntapaan. Tarkoituksena on harjoittaa maanviljelyä ja kaikkea muutakin elämää siten, että samoilla tavoin jatkaen kulttuuri voi säilyä satoja ja taas satoja vuosia. Kun otetaan mallia luonnon tavoista toimia, voidaan välttää paljon turhaa työtä. Samalla käytetään kekseliäisyyttä aineiden kierron muuttamiseksi mahdollisimman suljetuksi. Peruskysymys on: entä jos jättäisin tämän tekemättä? Miksi puutarha esimerkiksi on tapana haravoida syksyisin, ja toimittaa puunlehtien sisältämät ravinteet kaatopaikalle? Jos en haravoisikaan? Tai miksi nurmikolla käytetään sammalentorjunta-ainetta? Jos antaisin sammalen kasvaa?
Nykyisen kulttuurimme tapa toimia on monessa asiassa voimankäyttö. Meillä on vielä fossiilisista energiaa, jota käyttäen voimme myllätä maata isoilla koneilla tai rakentaa itsepintaisesti oloihimme sopimatonta arkkitehtuuria jonkin toisen ilmastoalueen mallin mukaan. Toimintatavat eivät selvästikään ole kestäviä. Niille on olemassa vaihtoehtoja, jotka löytää itsekin miettimällä, kun tutustuu alueensa ominaispiirteisiin ja aineiden ja energian kiertokulkuun.
Kasvimaalla kitkemistä ja keinolannoitteiden tarvetta voi vähentää kattamalla maata puunlehdillä tai muulla kasviperäisellä aineksella. Samalla kastelunkin tarve vähenee, ja maan humuspitoisuus kasvaa. Perunanviljelyssä taas perunan seuralaisena voi kasvattaa härkäpapua, joka sitoo ilman typpeä, ja luovuttaa sitä perunallekin. Tällöin typpilannoituksen tarve vähenee. Olen omalla perunamaallani huomannut näiden keinojen toimivan. Varsinainen win-win-tilanne on kasvimaalle ilmestyvien rikkakasvien käyttäminen ruuanlaitossa, sillä monet niistä ovat syötäviä ja hyvin ravitsevia. Näkökulmaa muuttamalla marjapensaan alla rehottavat vuohenputkikasvustot muuttuvat koko kesän saatavilla olevaksi salaattipenkiksi.
Toinen kirjoittajista on arkkitehti, ja teos sisältääkin terveen järjen mukaisia neuvoja myös talonrakennukseen lähtien sen pohtimisesta, onko uuden rakentaminen tarpeellista, vai riittäisikö vanhan paranteleminen. Rakennuksen parhaan paikan miettiminen on kylmissä ilmasto-oloissa tärkeä työvaihe. Vääränlaisella paikalla joutuu käyttämään turhaan energiaa taistelussa kylmyyttä tai rakenteisiin pyrkivää vettä vastaan. Ikkunat kannattaa suunnata valoa kohti pohjoisen sijasta, ja liian loiva kattorakenne kannattaa unohtaa kosteassa ilmastossa. Puita istuttamalla voi suojata taloa tuulilta ja liialta paahteelta.
Kokonaisuutena Johdatus Permakulttuuriin on terveen järjen tuulahdus liian nopeasti muuttuneessa maailmassa. Toisinaan tosin kirjoittajat ovat antaneet mielikuvituksensa lentää liiankin vauhdikkaasti, ja joskus näkemykset ovat varsin idealistisia. Joka tapauksessa ajatusmallit antavat hyvän lähtökohdan elämiseen omassa elinympäristössä. Paljolta säästyttäisiin, jos kaikki ihmiset ajattelisivat yhtä valppaasti ennen toimeen ryhtymistään kuin kirjoittajat.
Theodore Kaczynski on yhdysvaltalainen matemaatikko, joka tuli tunnetuksi myös Unabomberiksi kutsuttuna kirjepommittajana. Teollista yhteiskuntaa käsittelevässä manifestissaan hän tarkastelee matemaattisen analyyttisesti teollis-teknologisen järjestelmän vaikutuksia. Manifesti ei käsittele terrorismia, vaan Kaczynski käytti pommeja ainoastaan keinona saada ajatuksilleen laajempi lukijakunta. Hän lupasi lopettaa iskut, jos hänen kirjoituksensa kokonaisuudessaan julkaistaisiin suuressa yhdysvaltalaisessa sanomalehdessä, ja näin kävikin. Matemaattisten julkaisujen tapaan tarkastelu on jaettu lyhyisiin numeroituihin osiin eri teemojen alle.
Kaczynskin motivaatio aktivismiinsa on teollisen yhteiskunnan aiheuttama moninainen tuho sekä luonnolle että ihmiselle. Henkisiin vaikutuksiin hän päätti keskittyä, koska ympäristötuhojen esille nostamiseen on jo olemassa lukuisia järjestöjä. Näkökulma on virkistävän erilainen muuhun teollistumiskritiikkiin verrattuna, ja Kaczynski tuntuu näkevän kauas.
Kaczynskin ajattelun mukaan ihmisellä on perustarve asettaa päämääriä, ponnistella niiden saavuttamiseksi ja onnistua tavoitteessaan edes joskus. Lisäksi suurella osalla ihmisistä on tarve tehdä tämä kaikki itsenäisesti tai pienen ryhmän jäsenenä. Hän kutsuu tätä kokonaisuutta vallan prosessiksi. Selityksenä henkisten ongelmien yleisyydelle teollistuneissa yhteiskunnissa hän näkee vallan prosessin riistämisen. Primitiivisessä yhteisössä tämän tarpeen täyttää suurelta osin biologisten perustarpeiden eteen työskentely. Teollistuneen yhteiskunnan ihminen saa perustarpeensa tyydytettyä niin helposti, että vallan prosessin toteuttamiseksi on turvauduttava erilaisiin korviketoimintoihin, kuten vaikkapa kuluttamiseen tai pitkälle vietyyn harrastukseen. Tämä ei kuitenkaan tarjoa samaa tyydytystä kuin ponnistelu perustarpeiden eteen. Näkemys on sukua Pentti Linkolan väitteelle, että puute on ihmisen perustarve.
Voimakkaimmin Kaczynskin kritiikki kohdistuu teknis-teollisen yhteiskunnan sääntöjen ja normien määrään, joita ihmisen on noudatettava. Mitä pitemmälle kehittynyttä ja monimutkaisempaa tekniikkaa yhteiskunta käyttää, sitä kurinalaisempaa toimintaa vaaditaan sen jäseniltä. Ihmisille suodaan autonomia vähemmän tärkeissä asioissa, mutta elämäänsä vaikuttavista suurista asioista ihminen ei voi itse päättää. Esimerkiksi pitkä koulutus on välttämätöntä työpaikan saamiseksi ja syrjäytymisen estämiseksi. Sääntöjen noudattaminen on välttämätöntä monimutkaisen yhteiskunnan koossa pysymiselle, joten aidosti ihmisen vapautta lisäävät muutokset peruttaisiin heti, kun niiden järjestelmää vaurioittava vaikutus tulisi ilmi.
"Henkisen terveyden" käsite tarkoittaa yhteiskunnassamme sitä, missä määrin yksilö pystyy sovittamaan käyttäytymisensä järjestelmän tarpeisiin osoittamatta merkkejä stressistä.
Uusi tekniikka ottaa vallan huomaamatta, kunnes se alkaa muokata yhteiskunnan rakennetta ja tekee yksilön ja yhteiskunnan siitä riippuvaiseksi. Esimerkiksi auton keksimisen aikaan kukaan tuskin osasi ennustaa, kuinka ahtaalle omin jaloin liikkuja vielä kaupungeissa joutuisi, ja kuinka koko yhteiskunta rakennettaisiin yksityisautoiluun perustuvan liikkumisen varaan.
Ainoana ratkaisuna teknis-teollisen yhteiskunnan aiheuttamiin henkisiin ongelmiin Kaczynski näkee vallankumouksen, joka tuhoaa kaiken monimutkaisen tekniikan. Yllättäen se on hänen mielestään helpompi toteuttaa kuin uudistukset, ainakin jos toimitaan yhteiskunnan jouduttua kriisiin. Ihminen toimii tehokkaammin ja uhrautuvammin tavoitellessaan palkintoa kuin vältellessään epämiellyttävää lopputulosta. Ympäristöjärjestöjen toiminta perustuu tuhojen estämiseen, ja on väistämättä tehottomampaa kuin vaikkapa tieteelle uppoutuneiden tutkijoiden into saavuttaa uusia päämääriä.
Lopuksi Kaczynski maalailee synkkiä näkymiä tulevaisuuden yhteiskunnasta, jossa tekninen kehitys on yhä edennyt. Aikaisemmissa yhteiskunnissa ihmisluonto on asettanut rajat tekniikan kehitykselle, ja yhteiskunta on lopulta rappeutunut esimerkiksi kuolleisuuden ja rikollisuuden kasvuun tai kasvaviin henkisiin ongelmiin. Ensimmäistä kertaa kehitys on pääsemässä tasolle, jossa ihmistä voidaan muokata sopivammaksi järjestelmän tarpeisiin. Nyt sopeutumattomat saadaan tuntemaan olonsa paremmaksi masennuslääkkeillä, myöhemmin ehkä heikkouksia karsitaan geeniterapian tai ennen syntymää tapahtuvan geneettisen muuntelun keinoin. Manifestin kirjoittaja korostaa, ettei kyse ole viranomaisten harkituista päätöksistä, vaan vähittäisistä muutoksista: vanhemmat tahtovat auttaa oppimisvaikeuksista kärsivää lastaan ja lääkäri masentunutta potilastaan.
Kaczynskin amerikkalaisuus näkyy hänen painotuksissaan autonomian merkityksen korostamisena. Erityistä hänelle on myös voimakas vastarinta vasemmistolaisuutta ja feministejä kohtaan, jotka hän varmuuden vuoksi riepottelee sekä teoksensa aluksi että lopuksi. Hän kuitenkin perustelee näkemyksensä: vasemmistolaisten pyrkimysten sekoittaminen vallankumouksen tavoitteisiin vesittäisi samalla koko vallankumouksen, koska vasemmistolaisten tavoittelema yhteiskunta ei voi hänen mukaansa toteutua ilman tekniikan luomia valvontamahdollisuuksia. Ihmisluonto ei itsestään taivu kaikkien ihmisten tasavertaisuuteen.
Luonto Pihallesi -oppaassa otetaan aidosti luonnon monimuotoisuus huomioon kotipihan suunnittelussa. Opas on koottu Ruotsin Luonnonsuojeluliiton kanssa yhteistyönä ja sovitettu Suomen oloihin. Ohjeissa ei tyydytä pelkkiin värikkäisiin kukkasiin, vaan avustetaan erakkomehiläisiä ja kimalaisia pesänrakennuksessa, ripustetaan puihin lepakonpönttöjä ja perustetaan pihalammikko tai kosteikko. Opas on pienen Nemo-kustantamon julkaisema, ja hassua kyllä, löysin sen lukemalla arvostelun Nykypäivä-lehdestä. Siinä kirjan ohjeisiin otettiin hiukan etäisyyttä ja nähtiin se jollakin tapaa eksoottisena vaihtoehtona.
Oppaan ohjeet ja hieman lapsekas tyyli kannustavat kokeilemaan monenlaista askartelua. Linnunpönttöjä esitellään tavallisesta kottaraisenpöntöstä tiaisten rivitaloon ja kalasääsken lavaan asti. Sormiani jo syyhyttää saada kesämökin pihaan uutta lajistoa, tuulihaukka voisi napsia sieltä ylimääräiset myyrät pois. Kunnianhimoisimmille omakotiasujille tarjotaan ketunpesän rakennusohjeet. Mäyrä sentään myönnetään vaikeasti asutettavaksi eläimeksi.
Metsänsuojelijaa lämmittää myös lahopuuta tarvitsevan lajiston huomiointi, sillä opas neuvoo, kuinka kootaan pihan perälle tukkipino lahottajaeliöiden kodiksi. Hiukan tosin mietityttää, olisivatko lahoavat tukkipuut paremmalla paikalla sopivan metsän keskellä, mutta pihalla ainakin kääpäkasvustoa pääsee seuraamaan aitiopaikalta.
Opas auttaa näkemään, kuinka monipuolista lajistoa tavallisellakin pihalla voi asustaa tai vierailla. Kuvaukset erilaisten lajien elintavoista opettavat ymmärtämään niiden tarpeita. Tontin laidalla rehottavat ohdakkeet, takiaiset ja nokkospusikko saavat uuden merkityksen, kun kotipuutarhuri saa tietää niiden olevan tärkeitä ravintokasveja monien perhosten toukille. Pääsääntöisesti luonto on monimuotoisimmillaan sellaisessa ympäristössä, jota ei ole liikaa siistitty. Vaikka tiesinkin paljon aiheesta jo ennestään, lukeminen toi silti uusia näkökulmia. En ollut tullut ajatelleeksi, että kivikkokin voisi olla tärkeä elinympäristö tai mitä kaikkea vaikkapa perhoset voisivat tarvita.
Paikallisen luonnon ihmeistä nauttiminen on tervetullutta suomalaisessa puutarhanhoidossa. Puutarhakasvien ja -tarvikkeiden myynti kasvaa vuodesta toiseen ripeää vauhtia. Alalla liikkuu paljon rahaa, mikä tekee myös puutarhalehtien artikkeleista keinotekoisten ratkaisujen mainoksia. Puutarhasivuston mainospalkissa tarjotaan kasvimyrkkyä pihakiveyksen rikkaruohojen torjuntaan ja "välttämättömiä" teholannoitteita ja muita aineita nurmikon hoitoon. Tällaista taustaa vasten tuntuu hyvältä, että saatavilla on opas, joka puolustaa paikallisia siemenalkuperiä ja esittelee luonnonperennojen kauneutta räikeiden kertakäyttökasvien sijasta.
Vielä kun se kertoisi, kuinka ylettömän siistimisen kulttuuria voi muuttaa. Vieraiden käydessä mökilläni piha saa arvioivia katseita, vaikka kukkaset on ihan tarkoituksella ja harkiten jätetty niittämättä muualta kuin polun varresta.
Egyptiläinen Nawal El Saadawi työskenteli vankilan lääkärinä, ja tapasi siellä Firdaus-nimisen naisen, joka teki häneen voimakkaan vaikutuksen. Kirja on Firdauksen elämäntarina, ja kuvaa samalla naisten ala-arvoista asemaa arabikulttuurissa. Päähenkilö toteaa lopulta näin kuljettuaan pitkän tien läpi:
Olin nyt tietoinen todellisuuden ja totuuden luonteesta; tiesin nyt kaiken, mitä halusinkin. [...] Nyt tajusin, että kaikista naisista oli prostituoitua petkutettu kaikkein vähiten. Juuri avioliitto oli naisten uskomattoman julmien kärsimysten varaan rakennettu järjestelmä.
Myös kirjailija joutui myöhemmin vankilaan mielipiteidensä vuoksi, mutta on jatkanut silti elämäntyötään. Hänellä on myös omat nettisivut.
Iiro Viinanen oli valtionvarainministerinä silloin, kun olin vielä koulussa. Hänestä jäi jotenkin myönteinen mielikuva: kerrankin poliitikko, joka ei hassaa verorahoja miten sattuu. No, teini-ikäisenä en vielä seurannut politiikkaa kovin syvällisesti.
Sittemmin olen lukenut hänen eläkepäivien haastattelujaan, ja kerään kaikki tarkasti talteen. Olen saanut vetää rastin seinään taas yhden järkiinsä tulleen kokoomuslaisen merkiksi: Viinanen suojelee aktiivisesti Lahden Vesijärveä, ymmärtää metsäaktivisteja ja lajittelee tunnollisesti jätteensä. Mikseivät pehmät arvot tule pintaan silloin, kun henkilöllä vielä on valtaa?
Henkilökuva on eräänlainen muistelmateos, mutta sen on kirjoittanut eläkkeelle jäänyt Hesarin politiikkatoimittaja Viinasen pyynnöstä. Kirjoittaja on tunkenut tekstiin niin paljon (epäolennaisia) yksityiskohtia nimistä ja päivämääristä, että se käy raskaslukuiseksi. Tapahtumien vyöryn keskellä kiinnostaisi tietää, kuinka perheenjäsenet kokivat isän lukuisat menot ja mitä hän teki ihmissuhteidensa eteen.
Teoksen kuvaukset kymmenistä vuotuisista metsästysreissuista ja päähenkilön suoraviivaisesta nimityksestä Pohjolan pääjohtajaksi selittävät kyllä varsin hyvin, mikset naisia johtopaikoilla näy. Viinanen onkin itse kritisoinut niin vallan keskittymistä pienelle eliitille kuin käsistä karanneita palkkavaatimuksiakin. Johdon ajatteluun ei tule uusia tuulia, jos samat nimet kiertävät hallituksesta toiseen. Pienen piirin kanssa seurustelu vieraannuttaa myös tavallisten ihmisten elämästä.
Politiikan sisäpiirinäkymien lisäksi on mielenkiintoista huomata, kuinka voimakasta omaa tahtoa ja päämäärissä pysymistä korkeassa asemassa tarvitaan. Liian vahva oman linja voi myös johtaa hankaluuksiin. Viinanen kohtasi lukuisia vaikutusvaltaisia ihmisiä, jotka olivat eri mieltä hänen päätöksistään, mutta hän jaksoi silti pitää päänsä. Epävarmempi ihminen olisi voinut muuttua tuuliviiriksi, joka menee kulloistenkin neuvojiensa mukana.
Valtakamppailuista lukiessa tulee väistämättä mieleen, mahtaako elämä tuulisella huipulla olla kovin onnellista. Viinasen edeltäjä Pohjolan pääjohtajana tyrmistyi, kun hän ei eläkkeelle jäätyään merkinnyt enää mitään entisille kavereilleen. Ovet hallituksiin olivat yhtäkkiä kiinni, vaikka ennalta oli muuta sovittu. Viinanen taas menetti aktiivivuosikseen yöunensa ja viettää muuten leppoisat eläkepäivänsä stressin tuomien sairauksien kanssa.
Miksi ihminen käyttäytyy usein epäitsekkäästi, vaikka se ei näytä auttavan häntä itseään mitenkään? Eikö evoluution pitäisi karsia muita auttavat hörhöt pois? Olen lukenut kaksikin populääriä tiedekirjaa, joissa asiaa pohditaan ja kysymykseen myös vastataan. Ne ovat Matt Ridleyn Jalouden alkuperä ja Frans de Vaalin Hyväluontoinen .
Molemmissa kirjoissa käy ilmi, että ihmisen moraalin juuret ovat syvälle rakennettuja, ja moraalista käytöstä esiintyy monella muullakin kehittyneellä ja sosiaalisella eläinlajilla. Kirjoissa on paljon mielenkiintoisia esimerkkejä ihmisapinoiden käyttäytymisestä. Yhteistyö osoittautuu lajin voimaksi, mutta edellyttää riittävän kehittynyttä muistia ja tunnistuskykyä. Epäitsekäs käytös taas liittyy yleensä juuri vastavuoroisuuteen ja yhteistyöhön, ja edistää siten oman lajin selviämistä.
Jopa uskontojen kehittyminen selitetään niiden lauman yhteenkuuluvuutta vahvistavalla vaikutuksella, mikä onkin minusta paljon parempi selitys kuin perinteinen "uskonnot ovat kehittyneet selittämättömien ilmiöiden selittämistä varten". Suurella osalla ihmisistä on syvälle rakennettuja uskonnollisia tunteita, ja uskontoja esiintyy jossain muodossa kaikissa kulttuureissa. Ne eivät selvästikään ole mitään päälleliimattua vaan ihmisen käyttäytymisessä jossain syvemmällä. Uskontoihin kuuluu tyypillisesti näkemys omasta joukosta valittuna joukkona, mikä lisää yhteenkuuluvuutta ja motivaatiota tehdä työtä yhteisen hyvän eteen, ja jonkinlainen moraalisäännöstö, minkä noudattamista edistetään uskonnollisten tunteiden avulla. Molemmat ovat laumalle hyödyllisiä niin kauan kuin eivät johda fanaattisuuteen.
Luulenpa, että myös ympäristöliikkeessä toimiminen on eräänlaista uskonnollista toimintaa. Siihenhän kuuluu oma (usein kirjoittamaton) moraalisäännöstö ja käsitys oman porukan paremmuudesta. Mielipidettäni tukee se, että ns. tiedostavassa porukassa näyttäisi olevan tavallista vähemmän uskovaisia, siis tiedostaminen ympäristöasioissa korvaa muun uskonnon. Erona tietenkin on, että sen perusta on huomattavasti tieteellisempi kuin varsinaisten uskontojen, vaikka kaikenlaista hörhöyttä senkin suojissa asustaa. :)
Ridleyn kirjassa käsitellään myös ympäristöongelmia ns. yhteismaiden ongelmana, ja esitetään perustellun pessimistinen näkemys ympäristönsuojelun onnistumisesta pitkällä aikavälillä. Ympäristön asemaa yhteismaana yritetään tietenkin muuttaa kansainvälisillä sopimuksilla, mutta ei se toimi tehokkaasti, koska kaikki perustuu vapaaehtoisuuteen. Saavutetuista eduista ei kukaan luovu ilman taloudellista tai muuta pakkoa.
Dawkins on kirjoittanut useammankin populäärin tiedekirjan evoluutiosta, joissa hän kansantajuisesti auttaa ymmärtämään, kuinka tähän on päädytty. Hänen näkökulmansa mukaan kaikki eliöt ovat DNA:n ympärilleen kokoama kuori, joka edistää sen säilymistä ja leviämistä. Dawkins myös kumoaa sen yleisen virhekäsityksen, että evoluutio pyrkisi johonkin päämäärään. Tunnettu lainaus Geenin itsekkyys -kirjasta kuvaa juuri tätä:
DNA ei tiedä eikä välitä. DNA vain on olemassa - ja me tanssimme sen tahdissa.
Nicolas Carr on yhdysvaltalainen uuden tietotekniikan pioneeri, joka alkoi kiinnittää huomiota netin käytön vaikutuksiin ihmisissä. Hän kuvailee teoksessaan Pinnalliset aivotutkimusten tuloksia ja tutkii, kuinka uudet keksinnöt ovat historiassa vaikuttaneet ihmismieleen. Katsaus lukemisen historiaan auttaa ymmärtämään, miten iso muutos voi seurata, kun siirrytään kirjojen lukemisesta sähköiseen tekstiin, joka on täynnä linkkejä sinne tänne.
Aivojen ja tietokoneen yksi olennainen ero on aivojen muokkautuvuus: kaikki, mitä teemme, muokkaa aivojen hermosolujen välisiä liitoksia. Vähälle käytölle jäävät yhteydet rapistuvat, ja aktiivisesti käytetyt vahvistuvat. Aikaa myöten tapa käyttää aivojamme näkyy niissä fyysisinä muutoksina.
Kädellisten aivoilla on mielenkiintoinen taipumus käsitellä työkaluja kuin ne olisivat uusia ruumiinosia. Tietokonekin on yhdenlainen aivojen laajennus. Kirjoitetun tekstin lukeminen on historiallisesti opettanut ihmisaivoja syventymään yhteen aihepiiriin ja johtanut aikaisempaa syvällisempään ajatteluun. Olennainen osa asioiden syvällisessä omaksumisessa on ollut aivojen kuormituksen kohtuullisuus ja aika pohdiskella luettua jälkeen päin. Carr lainaa monia tutkimustuloksia, joiden mukaan aivojen kuormittaminen liian suurella määrällä tietosilppua ja liian nopea siirtyminen aiheesta toiseen estää aivoja muodostamasta tietorakenteita, joita tarvitaan tiedon syvällisempään ymmärtämiseen.
Informaatioähkyn lisäksi jo netin tietorakenteet on tehty niin, että ne ohjaavat poukkoiluun aiheesta toiseen. Jopa tietokoneen käyttöjärjestelmä on samaa maata: suuri osa tietokoneen käyttäjiltä loikkii kaiken aikaa tarkistamassa saapuneita sähköpostiviestejään ja uutisia työnteon lomassa. Tähän voi sentään tietoisesti hiukan vaikuttaa: sähköpostien lukemisen voi rajata tiettyihin aikoihin päivästä, ja voi hakea yhtenäisempiä työskentelytapoja.
Teoksen lopussa on mielenkiintoista pohdintaa hektisen ympäristön vaikutuksesta yhteiskunnalliseen ilmapiiriin. Kun kokonaisuuksien syvällisempi ymmärtäminen ja jopa empatian kokeminen vaatii aikaa ajattelulle, voiko vaikkapa yksioikoinen talousajattelu olla seurausta liian hektisestä maailmasta?
Lorenz on etologi, joka sai lääketieteen nobelin vuonna 1973. Hän on kirjoittanut paljon kirjoja eri aiheista. Tässä kirjassa hän listaa näkemyksensä ihmiskunnan suurimmista uhista biologin näkökulmasta. Uhat liittyvät pääasiassa nykyaikaiseen elämäntapaan, joka on kaukana siitä, mihin ihminen on evoluution myötä ehtinyt sopeutua. Lorenz on sitä mieltä, että rumassa asvalttiviidakossa eläminen vieraannuttaa ihmisen elollisesta luonnosta ja johtaa sekä esteettiseen että eettiseen raaistumiseen:
Miten vielä kasvuiässä oleva ihminen voisi oppia kunnioittamaan mitään, kun kaikki mitä hän näkee ympärillään on ihmiskätten työtä ja kaiken lisäksi huonoa työtä?
Mielenkiintoista on nyky-yhteiskunnan kilpailun vertaaminen biologiassa lajinsisäisestä kilpailusta seuraaviin elinkelpoisuutta huonontaviin evolutiivisiin muutoksiin. Ympäristöön sopeutumisen evoluutio johtaa yleensä lajille myönteisiin muutoksiin, mutta lajinsisäisestä valinnasta seuraavat muutokset voivat johtaa tuhoisaan positiivisen takaisinkytkennän kierteeseen. Hän rinnastaa ihmisten välisen kiihtyvän kilpailun kehitykseen, joka on lajin sisäisen valinnan kautta johtanut esim. riikinkukkokoiraan elämää vaikeuttavan pyrstön kehittymiseen. Kilpailuhulluuteen kuuluu myös tavoitteiden ja päämäärien sekoittuminen: eikö rahan pitänyt olla vain vaihdon väline eikä itsetarkoitus?
Lorenz näkee uhkana myös tehokkaiden tiedotusvälineiden käytön indoktrinaation ja manipulaation välineinä. Hän näkee yhtä pahana sekä lännen suurtuottajien harjoittaman manipuloinnin kaupallisten etujen nimissä että idän punaiset iskulauseet, jotka vielä kirjan kirjoitusaikaan olivat voimissaan. Molempia hän vertaa Huxleyn Uljaan uuden maailman manipulaatiojärjestelmiin.
Taloustiede on ainoa tiede, jossa Nobelin voi saada päätymällä täysin vastakkaiseen tulokseen toisen nobelistin kanssa.
STT:n ja Hufvudstadsbladetin entinen päätoimittaja ja ekonomi on kirjoittanut helppotajuisen kirjan kansantaloudesta, johon on koottu yhteen nykyisen talousjärjestelmän kritiikkiä. Kirja koostuu Lönnforsin 1990-luvulla kirjoittamista esseistä, jotka kukin keskittyy yhteen teemaan. Hän tekee teräviä huomioita taloudesta ja etiikasta, talouden tavoitteista ja mittareista, työttömyydestä ja yhteiskunnan muutoksesta. Lönnforsin mielestä yhteiskuntamme kaipaa vastuuta ylettömän vapauden vastapainoksi ja pienyrittäjyyttä suuryritysten vallan tilalle. Hän muistuttaa lainauksillaan Adam Smithin Kansojen varallisuudesta, että tässä taloustieteen klassikossakin vapaan kilpailun puolesta puhutaan siksi, että Smith arveli sen estävän yrityksiä kasvamasta niin suuriksi, että ne voisivat vaikuttaa hintoihin. Smith kannatti myös protektionismia.
Lönnfors on konservatiivi, joka piikittelee siellä täällä naisten tasa-arvoisuuspyrkimyksistä ja niiden seurauksista. Hän kuitenkin käsittelee osuvasti ihmisten sosiaalisen pahoinvoinnin syitä. Hän miettii, voisivatko tehostamisen seurauksena työttömiksi joutuneet löytää mielekästä tekemistä omistautumalla pitämään huolta lähimmäisistään, ja olisiko kansalaispalkka ratkaisu heidän perustoimeentuloonsa. Kun suurten yritysten valta ja perheen tehtävien siirtyminen yhteiskunnan hoidettaviksi on vienyt ihmisiltä heidän oman elämänsä hallinnan, Lönnfors uskoo yksityisen yrittäjyyden ja omistajuuden uuteen nousuun hallinnan palauttamiseksi. Niinhän sananlaskukin sanoo, ettei maata omistava tee koskaan vallankumousta.
Talouden mittarit ohjaavat yhteiskuntaa väärään suuntaan unohtamalla laskelmista monta tilinpäätöksissä näkymätöntä asiaa, kuten ympäristötuhot. Bruttokansantuotteen tilalle on kehitetty mm. Genuine Progress Indicator eli GPI, joka mittaa taloudellisen tuloksen lisäksi myös ympäristötuhoja, luonnonvarojen kulumista ja avioerojen määrää.
Toinen suuri virhe on, ettei BKT:n kasvu suinkaan mittaa itse kehitystä, vaan nopeutta. [...] Vertauskohdaksi sopii nopeusrajoituksia uhmaava autoretki, jolla ei kysytä, minne ollaan menossa, ei nautita matkasta eikä kysytä myöskään bensiinin hintaa tai polttoaineen riittävyyttä.
On mielenkiintoista huomata, että monet konservatiiviset taloustieteilijät ovat kääntyneet hallitsemattoman vapaakaupan vastustajiksi nähtyään sen seuraukset. Lönnfors mainitsee esimerkkinä mm. ympäristötaloustieteilijöiden yhdistyksen ISEE:n perustaneen Herman Dalyn, itse olen lukenut samanlaisia ajatuksia David Kortenilta. Korten kirjoittaa teoksissaan Maailma yhtiöiden vallassa ja Elämä kapitalismin jälkeen suuryhtiöiden liian laajaksi kasvaneen vaikutusvallan ongelmista. Hänkin tarjoaa verisen kilpailun tilalle yhteisöllisyyttä, paikallisuutta ja pieniin yrityksiin perustuvaa markkinataloutta. Korten on Stanford Business Schoolin ja Harvardin kasvatti, joka työskenteli vuosikymmeniä kehitysmaissa edistäen niissä moderneja liikkeenjohdon oppeja. Kauhukseen hän huomasi, että hänen toimensa johtavat hyvinvoinnin sijasta kasvavaan eriarvoisuuteen ja kohti sosiaalista ja ekologista katastrofia. Havainto sai hänet kirjoittamaan kirjansa ja perustamaan Myönteisten tulevaisuuksien verkoston (PFN) paremman maailman saavuttamiseksi.
Minua ei pakotettu lukemaan Seitsemää veljestä koulussa, vaan tulin tarttuneeksi siihen ihan oma-aloitteisesti eräällä joululomalla. Ehkä sen ansiosta lukukokemuskin oli raikkaampi kuin monilla muilla. Kiven kielellinen ilotulitus oli niin räiskyvää, että nauroin kippurassa kirjan alkuosan. Osattaisiinpa nykyäänkin suomen kieltä käyttää yhtä taidokkaasti. Toisaalta siitä kuvastuu myös suomalainen synkkä elämänasenne ja luonnonläheisyys. Ikävä kyllä tarina lässähtää loppua kohti. Epäilen, että saadakseen kirjansa julkaistuksi Kiven oli pakko lisätä siihen kristillinen opetus. Koko opus on luettavana myös verkossa, tosin se olisi voitu julkaista teknisesti fiksumminkin, mm. hakutoiminto puuttuu kokonaan.
Osana Seitsemän veljeksen kertomusta ilmestyivät myös jotkut Kiven tunnetuista runoista. Lauluun oravasta veljekset päätyvät seuraavan pohdiskelun kautta:
JUHANI: Miksi synnyin tänne, miksi synnyin?
TIMO: Tännepä synnyin kurjaksi matkamieheksi. Miksi en avannut ennen silmääni halkihuulisena
jäniksen poikasena tuon näreen alla tuossa?
JUHANI: Tai minä tuona oravana, joka männyn haarukalla häntä pystyssä
virskuttelee? Suruton leipänsä on käpy ja kuusen parta lämmin peittonsa
sammaleisessa tuvassa.
TIMO: Eikä tarvitse hänen lukea.
JUHANI: Ei tarvitse hänen lukea!
Muutkaan hahmot eivät ole mitään optimismin airuita; Tuonen lehto, öinen lehto on kehtolaulu, jota Eeron vaimo Anna lauleskelee lapselleen. Sitä ennen hän lausahtaa:
Ah! tämä maailma on kavala ja myrskyinen, ja moni purjehtija täällä on vaipunut sen merien ikuiseen kohtuun. Sanoppas, lapseni, mun suven-ihanaiseni, sano: etkö tahtoisi täältä purjehtia rauhan ikisatamaan pois, koska vielä puhtaana väikkyy lapsuutesi valkea viiri? Rannalla sumean, tyynen järven seisoo Tuonelan kartano tumma, siellä himmeän lehdistön helmassa, kasteisen viidan kohdussa on lapselle valmiina kehto ja valkeat liinat ja vaipat. Sentähden kuule mun lauluni; se johtaa sun Tuonelan ruhtinaan maahan. Oi kuule mun sydämeni laulu!
Kirjahyllyssäni oleva Kirjavia kertomuksia on vain yksi lukuisista novellikokoelmista, joihin Tsehovin kertomuksia on koottu. Hänen kykynsä kuvata tapahtumia erilaisten ihmisten näkökulmista on ihmeellinen. Niin kuin kuvataiteilija, joka muutamalla vedolla hahmottelee ihmisen persoonalliset kasvonpiirteet, Tsehov luo näkymän yksittäisen ihmisen elämään lyhyehköjen kertomusten kautta.
Tsehov tuli mieleeni lisättäväksi lukemisen arvoisten kirjailijoiden joukkoon, kun uuden vuoden aattona muistin lainauksen novellista Yö hautausmaalla, joka on joulukertomus. Uuteen vuoteen se liittyy siten, että venäläiset juhlivat vanhan kalenterinsa mukaista joulua vuodenvaihteessa. Novellin kertojan Ivan Ivanytsin sitaatti sopisi hyvin vaikkapa saatteeksi uuden vuoden puheeseen. Kaikkien Tsehovin kertomusten sävy ei sentään ole yhtä synkkä, vaikka se useimmiten onkin surumielinen.
Käsitykseni mukaan iloitseminen uudesta vuodesta, mokomasta joutavasta, on tolkutonta ja ihmisjärjelle arvotonta. Uusi vuosi on yhtä kelvoton kuin vanha, eroa on vain se, että kun vanha vuosi oli kehno, uusi tulee olemaan vieläkin kehnompi... Mielestäni uutta vuotta vastaanotettaessa ei pitäisi iloita, vaan surra, itkeä, yrittää tehdä itsemurha. Ei pidä unohtaa, että mitä uudempi vuosi on, sitä lähempänä olemme kuolemaa, sitä laajempi on kalju päässä, sitä syvemmät rypyt, sitä vanhempi vaimo, sitä enemmän lapsia ja sitä vähemmän rahaa...
Lainasin tämän kirjastosta ihan umpimähkään, niin kuin minulla on usein tapana. Novellit olivat pääasiassa mukavaa luettavaa ja ajanvietettä, mutta oli niiden joukossa pari helmeä, jotka oli kirjoittanut virolainen Arvo Valton. Hänen tuotantoonsa pitää tutustua lähemminkin. Enpä malta olla lainaamatta toisesta hänen novelleistaan katkelmaa päähenkilön mietteistä:
On paimennettava päivä villipeuraa, vartioitava kultaomenaa, etteivät noitalinnut varastaisi sitä, ja taisteltava jättiläistä vastaan. Ja päästävä silmukan läpi. Sitten saa puolet valtakuntaa ja kuninkaantyttären. Hassua. Valta ei ole suinkaan helppoa tai mukava työtä ja naiset ovat enimmäkseen ilkeitä ja tuovat onnettomuutta. Mutta jokainen ei saakaan puolta valtakuntaa ja kuninkaantytärtä, siinä piilee asian ydin. Jos jotain on vaikea saada, sitä haluaa ehdottomasti. Toisille sen saaminen on yhtä vaikeaa ja kuka nyt ei haluaisi olla toisia parempi.
Novellikokoelmassa oli viimeisenä Kirsti Palton novelli. Hän on saamelainen kirjailija, jolta olen lukenut aikaisemmin kirjan Voijaa minun poroni, kuvauksen saamelaisten perinteisestä elämänmuodosta ja sen törmäämisestä ulkomaailman kehityksen kanssa. Piilevänä antropologina minua kiinnostivat erityisesti kuvaukset erilaisista saamelaisperinteistä ja uskomuksista, joilla oli yllättävän paljon yhteisiä piirteitä suomalaisen perinteen kanssa. Olen yrittänyt saada käsiini muitakin hänen kirjojaan, mutta kirjaston valikoima on niukka.
Persepolis on Marjane Satrapin omaelämäkerrallinen kuvaus lapsuudestaan Iranissa, ja se on kerrottu sarjakuvan muodossa. Tämä on vaikuttavin koskaan lukemani sarjakuvakirja. Muistelot alkavat siitä, kun Iranin vuoden 1979 vallankumouksen jälkeen islamilaiset nousivat valtaan, ja 10-vuotiaat tytötkin puettiin huiveihin koulussa. Satrapin vanhemmat olivat yhteiskunnallisesti aktiivisia, ja tytärkin luki paksun pinon kirjoja ymmärtääkseen, mitä ympärillä tapahtui. Elämä tiukentuvien sääntöjen ja mielivaltaisten pidätysten keskellä oli tasapainoilua, mutta valistuneiden vanhempien kotona oli lämmin tunnelma. Vanhemmat järjestivät kotona kortinpeluuta maanantaisin ja juhlia torstaisin - molemmat ankarasti kiellettyjä - jotta olisivat säilyttäneet kosketuksen normaaliin elämään. Huolimatta synkistä sävyistä arjen tapahtumista nousee myös huumoria, kuten kohtaus, jossa Satrapien luona vierailevat vankilasta vapautuneet tuttavat kehuskelevat, kuinka heidän kiduttajansa olivat oikein CIA:n kouluttamia alansa ammattilaisia. Murrosikäisenä omapäinen päähenkilö joutuu siinä määrin yhteentörmäyksiin auktoriteettien kanssa, että hänen vanhempansa päättävät lähettää hänet turvaan sisäoppilaitokseen Itävaltaan. Kirja päättyy surulliseen lähtöön, ja lukija jää kihisemään halusta saada lukea lisää.
Joitakin kirjan tarinoista on näytteenä verkossa, ja sille on tehty myös jatko-osa Persepolis 2, jota ei ole vielä suomennettu. Olen lukenut sen englanninkielisenä, ja se jatkaa ensimmäisen osan taitavaa kerrontaa. Satrapi kuvaa teini-ikänsä toilailuja vieraassa maassa, masennuskauttaan ja masennuksesta selviämistä. Omaelämänkerrallisen tarinan lisäksi Satrapi on julkaissut sarjakuvakirjan iranilaisten naisten seksielämästä (ranskankielinen alkuteos Broderies, englanninkielinen käännös Embroideries), jossa hänen suorasanaiset sukulaisensa kertovat kokemuksiaan miehistä.
Mistään kotosin on sukua Marjane Satrapin Persepolis-sarjikselle. Molemmat ovat kertomuksia iranilaisesta älymystöperheestä ja siihen kuluvan nuoren naisen kasvusta, kun Iranin uskonnollinen vallankumous on suistanut perheen elämän tavallisilta raiteiltaan. Satrapin vanhemmat jäivät Iraniin, Bakhtiarin koko perhe taas lähti Ruotsiin jo hänen ollessaan lapsi ja asettui sinne. Bakhtiarin teoksen perhe muistuttaa hänen omaansa, mutta tarinan omaelämänkerrallisuus jätetään arvoitukseksi. Molemmille teoksille on tyypillistä hillitön huumori.
Bakhtiarin kuvaama Rastegar-Irandoustin perhe toimii sivistyneen taustansa mukaisesti, ja pyrkii kaikin keinoin tutustumaan paikallisiin ja pääsemään sisälle ruotsalaiseen yhteiskuntaan. Lapset touhuavat toisten lasten joukossa, mutta aikuisille ruotsalaisten tapakulttuuri on paljon omaa kaksituhatvuotista kulttuuriperintöä ohuempaa, eikä heistä saa edes kunnon keskustelua irti. Myös kieli aiheuttaa omat hankaluutensa: yritäpä hakea alasi töitä "ydinfizikona", kun sinnikkäästä ruotsin kielen opettelusta huolimatta edes virastossa asiointi ei ota onnistuakseen, eikä farsinkielinen yliopiston lopputodistus aukea työkkärin virkailijalle. Kun puhe kuulostaa hassulta, korkeaa koulutus- ja osaamistasoa on vaikea tuoda esiin. Kirjailijalla on vaikuttava kyky kuvata tilanteita eri osapuolten näkökulmasta ja asettaa jokaisen suuhun aito puhekieli, niin lähiönuorten heitot toisilleen kuin perheen vanhempien käymät koukeroiset puhelinkeskustelut sukulaistensa ja farsinkielisten ystäviensä kanssa.
Teoksen tärkein sanoma minulle oli, että muualta muuttaneet on osattava nähdä yksilöinä siinä missä omaan kansaan kuuluvatkin. Molemmissa on juntteja ja sivistyneitä. Bakhtiari kuvaa sattuvasti, kuinka älymystö, joka on paennut maassaan vallan ottanutta uskonnollista vallankaappausta, joutuu uudessa maassa muslimeja koskevien ennakkoluulojen kohteeksi. Täkäläinen historianopetus keskittyy omaan näkökulmaansa, eikä tunne muinaisen Persian imperiumia eikä sen aikaansa edellä toteutuneita ihmisoikeuksia. Lähes koko ikänsä Ruotsissa asunut päähenkilö taas on tavoiltaan ruotsalainen, mutta hänen ulkonäkönsä perusteella häntä kohdellaan toisin. Teos ei kuitenkaan ole selvitystyöryhmän mietintö aiheesta, vaan sattumukset ja keskustelut kuvataan niin hillittömästi, että muut bussimatkustajat varmaan miettivät, miksi nauran itsekseni. Mukana on myös maastaan lähteneiden traagisiakin kohtaloita, joiden kohdalla hidastetaan vauhtia.
Tämän opuksen lainasin kesälukemiseksi ylläpitääkseni fyysikon identiteettiäni ja kerratakseni termodynamiikkaa, jonka opetus TKK:lla jäi vähäiseksi. Maxwellin demoni itse sentään oli ennestään tuttu hahmo biofysiikan kurssin luennolta. Se on mielikuvitusolento, jonka avulla fyysikko James Clerk Maxwell testasi termodynamiikan toisen pääsäännön toimivuutta 1800-luvulla. Ensimmäisen pääsäännön mukaan eristetyn järjestelmän energia säilyy aina vakiona. Toinen pääsääntö sanoo, että lämpö virtaa aina lämpimästä kylmään, ja vastakkainen suunta on mahdollinen vain syöttämällä järjestelmään energiaa (siksi jääkaappiin tarvitaan sähköjohto). Fyysikoilta kesti vuosisatoja selvittää, miksi näin on. Pohjimmiltaan kyse on siitä, että mahdollisia "epäjärjestyksen" tiloja on niin paljon enemmän kuin "järjestyneitä" tiloja, että vähitellen kaikki valuu kohti epäjärjestystä (ilman ulkopuolisen energian lisäystä). Ja ulkopuolista energiaa käytettäessäkin kokonais"epäjärjestys" eli entropia kasvaa.
Maxwell pohdiskeli kahta samanlaista kaasusäiliötä, jotka ovat yhteydessä toisiinsa pienen luukun kautta. Luukkua vartioi demoni, joka seuraa ohi kiitävien hiukkasten liikkeitä, ja kerää luukkua sopivasti aukomalla nopeita hiukkasia toiseen säiliöön. Tällä tavalla se siis onnistuu nostamaan toisen säiliön lämpötilaa, kuljettamaan lämpöä "ylämäkeen". Maxwellin ongelma oli, voiko tällainen demoni rikkoa termodynamiikan toista pääsääntöä. Tasaisesta lämpötilasta energiaa irrottava konehan tarjoaisi ehtymättömän energianlähteen.
Eräs kuulemani käytännöllinen perustelu demonin toimimattomuudelle kuuluu, että jos demoni olisi mahdollinen, evoluutio olisi jo keksinyt sen, ja eliöt käyttäisivät sitä yleisesti energianlähteenään. Näin ei selvästikään ole, mutta toisaalta eipä evoluutio ole keksinyt myöskään ydinenergian hyödyntämistä. Demonin ongelma ei ollutkaan helposti ratkaistavissa, ja Bayer kuvaa teoksessaan sen fyysikoille aiheuttamaa päänvaivaa eri aikakausina. Samalla hän kertoo mukaansatempaavalla tavalla termodynamiikan historian.
Hankalimman ongelman aiheutti demonin älykkyys: mekaanisen yksisuuntaisen venttiilin toimimattomuus osoitettiin jo 1800-luvulla, ja yllättäen satunnainen Brownin liike estää sen hyödyntämisen. 1900-luvulla demoniongelman selvittely jatkui, ja syitä sen toimimattomuudelle etsittiin niin mittausten vaatimasta minimienergiasta kuin informaatioteoriastakin. Fyysikot onnistuivat kiertämään rajoituksia kerran toisensa jälkeen, mutta nykyisen tiedon valossa vaikuttaa siltä, että demonin toiminta kaatuu viimeistään sen keräämään informaation pois pyyhkimiseen. Tietojenkäsittelyntutkijan Charles Bennettin mukaan näin käy, ellei tallennustilaa ole rajattomasti saatavilla, koska tietojen pois pyyhkiminen on hänen mukaansa väistämättä irreversiibeli eli palautumaton prosessi. Rajallisessa maailmassa tila ymmärrettävästi aikanaan loppuu. Se siis rajattoman energianlähteen unelmasta.
Kirjassa on paljon insinöörillekin mielenkiintoisia yksityiskohtia, kuten kertomus sitä, kuinka termodynamiikan teoreettisen kehityksen ansiosta myös höyrykoneen hyötysuhde saatiin olennaisesti nousemaan. Kokeilemalla erilaisia ratkaisuja höyrykoneen kehittelijät olivat saavuttaneet 1800-luvun alussa noin 6 % hyötysuhteen, josta ei päästy eteenpäin. Kun Ranskan armeijan insinööri Sadi Carnot (joka muuten oli saanut nimensä keskiajalla eläneen persialaisen runoilijan mukaan) kehitti lämpövoimakoneiden yleisen teorian ja laski niiden teoreettisen maksimihyötysuhteen, tekninen kehitys pääsi taas eteenpäin. Tai siis pääsi eteenpäin sitten, kun hänen huomiotta jäänyt julkaisunsa lopulta löydettiin. Carnot'n perustavanlaatuinen havainto oli, että maksimihyötysuhde riippuu väistämättä koneen lämpötilaerosta ympäristönsä suhteen: mitä suurempi lämpötilaero, sitä parempi hyötysuhde. Sivumennen sanoen, tämän vuoksi kylmää Itämerta hyödyntävät suomalaiset ydinvoimalatkin ovat rippusen eteläisiä vastinkappaleitaan tehokkaampia. Joka tapauksessa, Carnot'n antama opetus on, että Tee-se-itse -rakentajienkin kannattaa opiskella teoriaa, sillä tavoin voi välttää turhaa työtä ja energian tuhlausta.
John Naishin Riittää Jo -teos kannustaa lukijoitaan tavoittelemaan kohtuutta. Kohtuuden ääni on tervetullut, kun markkinointi pyrkii luomaan meille koko ajan uusia tarpeita. Mainokset pyrkivät saamaan nykyisen elämämme näyttämään surkealta, jos käytössämme ovat vielä edellisen kauden tuotteet.
Yltiöpäinen kulutus perustuu myös siihen, että tiettyjen tavaroiden omistaminen viestii omistajansa statuksesta. Nyt vain on käymässä niin, että yhä suuremmalla joukolla on varaa samaan, ja erottautuminen on vaikeampaa. Samaan aikaan ylitöiden kierteessä tärkeimmät asiat, kuten perhe ja ystävät, tahtovat unohtua.
Naish ehdottaa hauskasti, että me vähempään tyytyvät voimme alkaa rehennellä enemmällä vapaa-ajallamme ja suuremmalla itsemääräämisoikeudellamme: minullapa on varaa ottaa palkatonta lomaa, minunpa ei tarvitse raataa ylitöissä, sillä tiedän, että minulla on jo kaikkea riittävästi.
Mielenkiintoinen havainto on sekin, että monet hyödykkeet joudutaan myymällä myymään meille kiinnittämällä huomio ihan muualle kuin tuotteen todellisiin ominaisuuksiin. Isoja asuntoja markkinoivissa mainoksissa ei näy kuvia ylitöissä raatavista asukkaista, jotka ehtivät kalliiseen kotiinsa vain nukkumaan. Automainoksissa auto on erillään jossakin vapautta symboloivassa ympäristössä. Ei lehtien kokosivun mainoskuvissa näy ruuhkaan juuttuneita kiukkuisia autoilijoita, kaupunkien likaista ilmaa tai autonomistajan pakollisia rutiineja katsastuksista renkaanvaihtoihin.
Naish onnistui herättämään joitakin uusia ajatuksia jopa pitkän linjan viherpiipertäjässä. Hän olisi tosin voinut noudattaa kohtuutta myös sivumäärässä, sillä kirjassa on hengästyttävä määrä yksityiskohtia.
Vonnegutin teos oli siitä erikoinen lukuelämys, että lukiessani en pitänyt sitä erityisen mestarillisena, vaikka se olikin mukaansatempaava. Tarina jäi kuitenkin vaivaamaan, mikä yleensä on merkki siitä, että tekijällä on ollut jotakin sanottavaa. Kirjan sanoma saavutti minut vasta lukemisen jälkeen.
Äiti yö:n nimi on otettu Goethen Faustista, mutta itse tarina kertoo amerikkalaisesta kirjailijasta Howard W. Campbellista, joka asuu Saksassa. Natsien noustua valtaan hän turvaa asemansa tuottamalla aikaan sopivaa propagandaa. Agentti Frank Wirtanen taas värvää hänet välittämään salaisia viestejä Yhdysvalloille propagandaohjelmien kautta yskähdysten ja taukojen muodossa. Propagandisti ei ota itseään vakavasti, sillä hänen elämässään tärkeintä on yhdessäolo rakkaan vaimonsa Helgan kanssa. Hän kuitenkin huomaa hämmästyksekseen, että radio-ohjelmat ja julisteet todellakin vaikuttavat kansan ajatteluun. Sittemmin Helga katoaa sodassa, ja sodan loputtua Campbell itsekään ei ole turvassa voittajilta ja rikostensa seurauksilta.
Teoksen vahvana sanoma on, että jokaisen pitäisi miettiä, minkä hyväksi tekee päivittäisen työnsä. Teot ja sanat vaikuttavat, ei se, mitä mielessämme mietimme: "We are what we pretend to be, so we must be careful about what we pretend to be."
Morris kirjoitti kuvauksen ihmisestä yhtenä lajina muiden joukossa jo 60-luvulla. Käsittely alkaa ajatuksia herättävästi, kun aluksi ajatellaan asetelluksi vierekkäin ihmisen ja muiden lähisukuisten apinalajien taljat, ja sen perusteella valitaan lajin nimeksi alaston apina. Morrisilla on mielenkiintoisia näkökulmia erilaisiin ihmisen käyttäytymispiirteisiin ja rakenneominaisuuksiin. Hän myös käsittelee ihmisen vaikeuksia sopeutua nopeasti muuttuvaan kulttuuriympäristöön.
Vuonna 2004 ilmestyi kaksikin nykyistä hektistä työelämää kritisoivaa kirjaa, Juha Siltalan paljon kritiikkiä saanut Työelämän huonontumisen lyhyt historia ja tämä Juhani Seppäsen kirja. Seppänen on lääkäri, jolla on tarjottavana mielenkiintoisia näkökulmia työntekoon. Hän miettii, miksi ihmiset kehittyneen tekniikan ja rikkauden kautenakin käyttävät työntekoon vähintään kahdeksan tuntia päivässä, kun tärkeimpien tarpeiden tyydyttämiseen riittäisi paljon vähempikin. Hän päätyy näkökulmaan, että kuluttamisesta on tullut nykyihmisen kunniallisuuden mittari.
Kuluttamisessa liialliseksi individualistiksi väitetyn länsimaisen ihmisen laumavaistot tulevat selkeämmin esiin kuin ehkä missään muualla. Ihmiset tarkkailevat jatkuvasti muiden kuluttamista, ja työntekoa ajaa eteenpäin pelko jälkeenjäämisestä kulutuskilpailussa. Jos ihminen ei kuluta tulotasonsa mukaisesti, häneen suhtaudutaan epäluuloisesti: Miksi ihmeessä tuo lääkäri ajaa Ladalla? Seppänen ennustaa, että tulevaisuudessa sitoutuminen työnantajaan vähenee, ja ihmiset alkavat suhtautua työhönsä tunteettomammin. Työstä tulee vain ajan vaihtamista palkkaan, koska siihen suuntaanhan työnantajankin suhtautuminen työntekijään on nykyisen irtisanomisaallon aikana muuttunut.
Saira Shah on syntynyt ja kasvanut Englannissa, mutta yhtä lailla häneen on vaikuttanut hänen isänsä välittämä afganistanilainen kulttuuri. Kirja on omaelämänkerrallinen kertomus hänen toimittajanvuosistaan Afganistanissa, jossa hän pääsee näkemään paljon tekemällä itsensä määrittelemättömäksi. Kun paikalliset eivät tiedä, mihin voisivat hänet luokitella, hän välttää enimmät naisten elämää koskevat rajoitukset. Talibanien kaudella hän mm. teki dokumentin naisten vastarintaliikkeestä musertavia sääntöjä vastaan. Kirjasta jää hieman sellainen mielikuva, että se on kirjoitettu turhan kiireesti vielä kun WTC on ajankohtainen, mutta se antaa silti mielenkiintoisia näkökulmia täysin toisenlaiseen maailmaan. Mukana on myös pätkiä Afganistanin kirjallisesta perinteesta kansantarinoiden ja klassisten kirjailijoiden lainausten muodossa.
Ruusutarha on persialaisen kirjallisuuden klassikko 1200-luvulta. Se pitää sisällään lyhyitä osittain runomuotoon kirjoitettuja kertomuksia, joiden tarkoitus on opettaa elämänviisautta. Tarinoissa korostuu hyvän puhetaidon ja nokkeluuden merkitys. Niissä on paljon ajattelemisen aihetta, kun vain jättää huomiotta niiden mieskeskeisyyden ja kirjoitusajalle tyypillisen rasismin. Joskus tosin näkemys naisistakin osuu naulan kantaan:
Talossa, jossa nainen nousee tyydyttämättömänä
miehensä viereltä,
vallitsee ainainen riita ja tora.
Kaikki eivät myöskään osu yksiin suomalaisen oikeustajun kanssa, mutta Koraanin kautta tullut yhteys Vanhan testamentin opetuksiin ja erityisesti sananlaskuihin on selvästi näkyvä. Seuraava lainaus erään muinaisen kuninkaan sanoista opettaa nöyryyttä:
Joku toi jalomieliselle kuninkaalle ilosanoman: "Olen kuullut, että Jumala on korjannut pois sen miehen, sinun vihollisesi." Kuningas vastasi: "Oletko sitten kuullut, että hän aikoisi säästää minut?"